Ushuaia osa 2

Ennen kuin lähdimme takaisin kohti pohjoista kävimme vielä Parque Nacional del Tierra del Fuegossa, eli Tulimaan kansallispuistossa, sekä vankilassa. 

Aamiaisen jälkeen hyppäsimme, taas kerran, pikkubussin kyytiin. Tällä kertaa tiedossa oli aidosti lyhyt matka eli 25 kilometrin ajomatka. Paikallinen tiekummallisuus on se että vaikka oltaisiin kuljettu satoja kilometrejä hyvälaatuista maantietä pitkin niin viimeistään muutama kilometri ennen perille pääsyä eteen tulee huonokuntoinen soratie. Niin tälläkin kertaa.

Täällä ei ole vielä ollut sellaista päivää etteikö olisi tuullut. Tuuli on pääsääntöisesti erittäin voimakasta ja riippuen siitä puhaltaako mantereelta vai etelä-navalta päin, joko hyytävän kylmää tai vain epämielyttävän kylmää. Tuuli oli tällä kertaa lämpimämmästä suunnasta joten saimme kävellä hieman lempeämmässä kelissä. Ensimmäinen huomio paikasta oli se, että luonto muistuttaa yllättävän paljon Suomea. Metsä muodostui vaivaiskoivujen näköisistä puista ja suomalaisen omakotitalon nurmikon yhdistelmästä. Taustalle oli laitettu älyttömän hienoja suoraan järvestä kohoavia lumihuippusia vuoria. 

Seuraavana päivänä teimme tarkkaa ja aikaa vievää kenttätutkimusta siitä mikä bussiyhtiö veisi meidän edullisimmin takaisin Punta Arenakseen. Tuntien selvitystyön tulos oli se että kaikki olivat käytännössä samanhintaisia. Turhan työn tekemisestä ärsyyntyneinä päätimme pitkästä aikaa syödä hieman paremmin. Italialaista ruokaa tarjovan ravintolan ikkunassa oleva tarjous sai houkuteltua meidät sisään. Rikoimme omaa, kirjoittamatonta sääntöä: älä syö italialaisessa ravintolassa missään muualla kuin Italiassa. Tätä sääntöä olisi pitänyt noudattaa. Hyvä viini ei pelastanut pahaa ja vetistä pastaa. Seuraavaksi oli tiedossa oli matka vankilaan, kulkematta lähtöruudun kautta.

Ushuaia on käytännössä rakennettu vankien toimesta. Paikan oli tarkoitus olla rangaistuspaikka paatuneille rikoksensa uusijoille. Alunperin muutaman kymmenen vangin vankila paisui aikojen saatossa isommaksi ja osa vapautuneista vangeista jäi Ushuaihin. Vankila toimii nykyisin museona jossa kerrotaan myös alkuperäiskansoista. Ennen länsimaisten ihmisten tuloa alueella asui Yamana inteniaaneja. Olimme molemmat ihmetelleet että miksi kuvissa ja piirroksissa alkuasukkaat esitetään ilman minkäänlaisia vaatteita vaikka kuvissa on selkeästi talvi. Oikea vastaus on se että he eivät käyttäneet minkäänlaisia vaatteita. Eivät edes talvella. He kulkivat talvellakin alasti ja puhtaudesta piti huolen sade. Liikkuminen tapahtui kaarnaveneillä joita melottiin melalla tai käsin. Kaikki sujui hyvin kunnes heille tarjottiin vaatteita. Vaatteet käytännössä tappoivat Yamana intiaanit koska niiden kautta levisivät sairaudet eikä sade enää pitänyt heitä puhtaana. On hyvin vaikea uskoa että joku selviää alasti siinä ilmassa missä itsellä on kylmä vaikka on kunnon vaatteet päällä. Kukin tyylillään.

Seuraavana aamuna oli aika sanoa hei hei Ushuaialle. Edessä oli uusi 12 tunnin bussimatka. Koska olimme oppineet edellisestä matkasta sen, että eväitä kannattaa varata mukaan, niin repusta löytyi monenlaista syötävää. Paitsi että Argentiinasta Chileen ei saa viedä seuraavia tuotteita: lihaa, juustoa, hedelmiä eikä viljatuotteita. Ennen rajaa oli kiire syödä kaikki tehdyt sämpyät. Rajalla vientikielto otetaan tosissaan ja matkustajien laukut nostetaan ulos bussista ja läpivalaistaan. Jostain syystä myslipatukat sai viedä rajanyli. Ilmeisesti se ei sisällä mitään muuta kuin keinotekoisia aineita. Magalhaesin salmi ei halunnut päästää matkustajia pois Tulimaasta. Salmessa puhalsi todella kova tuuli eivätkä lautat  pystyneet ylittämään salmea. Odotimme tuulen tyyntymistä yli 6 tuntia. Meidän lisäksi odottamassa oli koko ajan pitenevä auto ja rekkajono. Illan pimetessä tuuli laantui hieman ja lautta pääsi hakemaan meidät.

Olimme myöhään illalla perillä Punta Arenaksessa. Yöpaikka oli varattu pienestä hostellista joka tuntui kuin olisi mennyt jonkun kotiin. Mukavaa oli se että meidän ei tarvinnut etsiä sateessa majapaikkaa koska hostellin isäntä tuli hakemaan meidät bussiasemalta. Lauttoja odottaessa olimme tutustuneet italialaiseen kardiologi pariskuntaan joiden jatkoyhteys meni odottamisen takia pieleen. Heille löytyi samasta paikasta yöpaikka kuin meillekkin joten isännän pikkuauto oli täynnä matkustajia ja reppuja.

Mitä opimme tällä kertaa? Tulimaan nimi tulee siitä että Magalhaesin saapuessa intiaanit sytyttivät merkkitulia rannoille varoittaakseen toisia oudosta tulijasta, Lee oppi, Kaisa tiesi. 

Ja sen että Chilessä on ollut 133 maanjäristystä viimeisen vuoden aikana.

-Lee-

 Kansallispuiston eläin

Kansallispuiston kävelijä

Suomalaisen takapihan nurmikko eikun... arktinen maisema.

 Vankila

 Paluumatka

 Patagonian tasaista maisemaa

Tulimaata ja jäätä

Meille molemmille Patagonia oli yksi niistä kohteista, joita emme halunneet jättää väliin ja Chatwinilla on varmasti osansa asiassa. Jossakin vaiheessa, vielä Costa Ricassa ollessamme, olimme hetkellisesti sitä mieltä, että tulee liian kalliiksi ja hankalaksi matkustaa tänne asti tällä keikalla. Onneksi kuitenkin muutimme mielemme. Punta Arenasista matka jatkui kohti Ushuaiaa, Tulimaahan Argentiinan puolelle. Matkalle lähdimme tietysti bussilla, kuinkas muuten.

Bussimatka kesti 12 tuntia ja matkalla ylitimme Magalhaesin salmen sen kapeimmasta kohtaa. Meri oli peilityyni, matkan aikan näimme delfiinejä, emmekä tässä kohtaa vielä tienneet miten onnekkaita olimme lauttamatkan suhteen, sen opimme vasta paluumatkalla, johon palaamme myöhemmin. Bussilla matkustamisen upea puoli täällä on se, että todella tajuaa kuinka hurjia välimatkat ovat. Matkalla näkyi silmänkantamamattomiin kellertävää tasankoa, jossa laaman sukulaiset, guanacot,  sekä nandut, emun näköiset isot linnut, laidunsivat. Lee näki myös monta kettua, mutta itse taisin nukkua niiden ohitse. Maisema oli oikeastaan yllättävän tasaista, sellaista venytettyä Pohjanmaata ilman latoja. Muutama farmi siellä täällä, mutta muuten asutusta nolla. Silti kaikki näytti jotenkin todella satumaiselta.

Väli-Amerikassa bussit aina pysähtyivät tietyin väliajoin ruoka- ja vessatauolle. Kantapään kautta opimme että täällä ei pysähdellä turhia ja rajamuodollisuudetkin hoidettiin nopeasti, joten hieman jouduimme kiristelemään nälkävyötä. Argentiinan rajalla olin jo melkein hot dog kädessä kioskin tiskillä, kun  kuljettajan apumies viittilöi kiukkuisesti, että matka jatkuu. Onneksi sentään Pachego Bus tarjosi myslipatukkaa ja pillimehua.
Vaihdoimme Rio Grandessa isosta bussista toiseen pikkuvaniin ja sillä köröteltiin perille. Myös maisemat alkoivat muuttua. Aivan yhtäkkiä tulivat esiin lumihuiput ja sen jälkeen niiden välissä lepäävät vuonot ja järvet. Ushuaiaan saapuessamme nälkä ja väsymys kaikkosivat, kun aurinko laski ja värjäsi jo valmiiksi upean maiseman.

Seuraavana päivänä päätimme lähteä kävelemään Glaciar Martialin jäätikölle, joka sijaitsee kaupungin yläpuolella. Polulta kuulemma olisi upeat näköalat Ushuaiaan. Ja sieltä oli. Kävelimme suurimman osan matkasta kotoisasti lumella. Meillä oli myös kaikenlaista hauskaa kävelyseuraa. Ensin mukaamme lähti perinteisesti kaksi pörröistä koiraa, jotka seurasivat visusti meitä loppun saakka, vaikka toinen välillä kävikin tottuneesti poseeraamassa muidenkin kävelijöiden kainalossa.
Polun alkupäässä oli vaihtelevista Etelä-Amerikan maista kotoisin olevia hilpeitä turisteja, jotka selvästi eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneet lunta. Heille riitti kävely lumirajalle asti, ja siellä he sitten antaumuksella möyrivät lumessa ja menivät lumisotaa. Muutama sisukas kaveri tuli ylös asti kangastossuilla ja collegepaidassa. Kun tulimme alaspäin, vastaan alkoi tulla joukoittain jonkinlaiseen laivastouniformuun pukeutuneita nuoria. Myöhemmin, kun saavuimme takaisin Ushuaiaan tälle löytyi selitys, satamassa oli suurehko purjelaivatapahtuma, johon oli saapunut useita koululaivoja eri puolilta Latinalaista Amerikkaa.

Koko päivän ulkoilun jälkeen hehkutimme kilpaa lämmintä huonettamme ja kuumaa suihkua. Siinä suhteessa hotelliamme ei voinut moittia, vaikka siellä olikin omituisia sääntöjä, kuten se, että hotellihuoneessa ei saa syödä. Leellä oli ollut edellisenä päivänä epämiellyttävä keskustelu asiasta hotellin omistajan kanssa. Luonnollisesti kapinoimme tätä älyttömyyttä vastaan syömällä kuitenkin ja  vitsailemalla loputtomasti siitä, kuinka omistaja kuuntelee oven takana keksipaketin rapinaa ja ratsaa roskiksia. Pieni asia, mutta jotenkin tosi ärsyttävä. Ensiksikin, sääntöä ei mainittu missään, omistaja ilmoitti siitä Leelle, kun näki tämän kantavan ruokakassia. Toiseksi, itse asun hotelleissa vähintään yhtä paljon kuin kotona, ellen enemmänkin, enkä missään, koskaan, ole moiseen törmännyt. Omistaja halusi että eväitä syötäisiin yläkerran tyhjässä, kolkossa aamiaishuoneessa, mutta missä menee eväiden raja? Voiko syödä omenan, suklaapatukan jne.
Pöljä juttu kertakaikkiaan.

Opimme myös että siinä säässä kun suomalainen laittaa pipon tiiviisti päähän ja ja takin kaulukset tiukalle ( myös Lee!), patagonialainen hengailee t-paidassa ja shortseissa.

-Kaisa

Patagoniaa

 Melkein saatu hot dog

Matkalla ylös jäätikölle 

Näkymä alas Ushuaiaan

Koira tönii 

Ushuaia 

Koululaivoja