Guiones, jatkuu

Muutama päivä takana Guionesilla ja kaikenlaisia fiiliksiä.

Paikka on upea, asutaan tavallaan viidakossa, eläimiä on näkynyt mölyapinasta nenäkarhuun, ranta on hulppea ja aaltoja on aamusta iltaan. Toisaalta, kuten vuokraisäntämme totesi paikka on myös varsinainen American Project. Välillä tuntuu, että Guionesissa olotilaa kuvaa hyvin: ollaan Costa Ricassa, niin että se tuntuu mahdollisimman vähän siltä että ollaan Costa Ricassa. Joka puolella puhutaan englantia, ainoat paikat tähän asti, jossa on voinut asioida espanjaksi ovat lähimarketti ja soda- ravintola jossa söimme eilen. Sodat ovat siis täkäläisiä, kotiruokaa tarjoavia pikkuravintoloita, joissa ei myydä alkoholia, mutta hyvää ruokaa saa ja yleensä hyvin edullisesti.

Niin ja täällä kämpillä onneksi espanjaksi voi kommunikoida majapaikkamme kodin hengettären, Marilinin kanssa,  jolla on kolme toinen toistaan sievempää tytärtä ja joka on todellinen monitoiminainen. Lähes kaikki tuntuu olevan ulkomaalaisten omistamaa, taloista yrityksiin. Joka puolella rakennetaan lisää. 

Pakko sanoa, että jos ei olisi tuota surffia, niin lähdettäisiin luultavasti eteenpäin, mutta koska aaltojen suhteen tämä tuntuu olevan huippupaikka niin nautitaan niistä. Aallot kyllä vielä tässä vaiheessa opettavat nöyryyttä aamuin illoin, joten sarkaa riittää. Olemme sopineet että maksamme ensin kahdesta viikosta ja sitten katsomme jäämmekö pidemmäksi aikaa. Jotenkin piti saada tällainen psykologinen takaportti. On myönnettävä, että varsinkin itselleni tämä amerikkalaisuus on kova pala.  Tällaisena piilolatinona tunnen oloni yleensä  kotoisaksi espanjan kielisissä maissa, täällä tuntuu vieraalta. Samalla myös tuntuu kuin täällä olisi osa sellaista turismia, jonka kanssa ei haluaisi olla tekemisissä.  Jossa luodaan turistikupla eli rakennetaan tilanne, jossa ei tarvitse edes yrittää osata kyseisen maan kieltä tai tapoja. Halutaan olla matkoilla ja samalla pitää kaikki niin kuin kotona.

Mutta halu oppia surffaamaan on suurempi, ja pakko se on myöntää että kun taidot ovat vielä olemattomat, on turha haaveilla mistään locals only- paikoista. Tarvitaan vuokrausta ja opetusta ja turvallisia olosuhteita.
-Kaisa

So here we are now in Playa Guiones. With a bit mixed feelings, I have to admit. After living in Spain and Italy, I've always felt really comfortable traveling in Spanish speaking countries and here you just hear English, mostly American English. It feels like a tourist bubble in which you are staying in Costa Rica but it feels like somewhere up north.  Our landlord Henri called Guiones an American Project and I guess it was Lonely Planet that depicts it as "sophisticated jungle living"…

On the other hand, the beach is gorgeous and evidently, this is the place to learn to surf (that's what we are here for…) as there are rentals and surf schools everywhere. Plus it seems you have waves the whole day. We just have to learn more about the tides, and how they work.

The truth is that with inexistent skills it's not realistic to dream about a locals only surf spot. We need it to be safe and we need the equipments and some lessons. So I guess we are going to hang around for a while and enjoy beautiful sunsets, the perfect location of our apartment (7 minutes to the beach) and the jungle atmosphere with howling monkeys and other curious animals  around the house, while trying to learn the noble sport of surfing. After we will then hit the road and see more Costa Rica.

 Mystinen miekkamies Guioneksen rannalla

Playa Guiones

Muutto

Versio 1:

Playa Samara ei siis ollut aivan nappivalinta. Ihan kiva, kasi puoli mutta kun niitä aaltoja ei oikein ollut. Eli, aloimme etsiä uutta majapaikkaa urakalla. Oli paljon suosituksia tutuilta ja tuntemattomilta.

Etsimme siis alueelta Mal Pais, Santa Teresa, Nosara ja Marbella. Majoituspaikat tuntuivat olevan joko sikakalliita tai jossakin korvessa, jossa olisi tarvinnut vähintään maasturin, jotta kulku rannalle olisi onnistunut. Sitten saimme järkevän tuntuisen tarjouksen Playa Guionesilta, joka monien lähteiden mukaan olisi loistava surffiranta, mutta nykyisin lähinnä amerikkalaisten kansoittama.

Vuokrasimme skootterin ja lähdimme katsomaan paikkaa, sinnehän oli matkaa vain kolmisenkymmentä kilometriä. Se oli melkoinen virhearvio, vaikea ymmärtää miksi skoottereitä ylipäänsä vuokrataan täällä. Niillä ei voi ylittää jokia ( joissa ehkä on krokotiilejä), tiet ovat pölyäviä hiekkatietä, jotka todella pistävät lujille niin jarruttoman vuokraskootterin jouset kuin matkustajien takapuolet.

Pääsimme perille pölyisen matkan jälkeen, katsastimme kämpän ja se vaikutti ihan mukavalta ja biitsi vaikutti tosi hyvältä joten löimme kaupat kiinni. Meillehän suurin intressi oli, että pääsee surffaamaan ja oppimaan. Kaikki muu oli sitten sivuseikka.

Kun muutimme Guionesille,  etukäteen hiukan kuitenkin jännitti, kuinka tulisimme toimeen ylisosiaalisessa amerikkalaiskommuunissa, me jäyhät rauhaa rakastavat suomalaiset. 

Ensivaikutelma on hieman ristiriitainen. Ranta vaikuttaa todellakin upealta,  aaltoja on, ja kaiken tasoisia, ikäisiä ja kokoisia surffareita. Hiukan hämää se, että täällä ensimmäisen päivän perusteella tulee helpommin toimeen englannilla kuin espanjalla. 

-Kaisa

____________________________________________________________________________

Versio 2:

Muutimme tänään Samarasta Guionesiin. Joka on taustatietojen mukaan pohjois-amerikkalaisten kansoittama. Hyvää on siinä on se, että luultavasti kaikki toimii ja palvelu pelaa. Huonoa taas se, että hinnat ovat kalliimmat ja joutuu loputtomasti vastailemaan kysymykseen:
Where are you guys from? Oh, from Finland! Wooow! Ömeisiing! We are from Niuu Määksikoo. Tai, we are are from Arkansoo. Yllättävää on se että kukaan ei tunnu olevan USA:sta vaan jostain osavaltiosta. Liekö koko valtiota nimeltä United States of America olla edes olemassa? Ensi kerralla kun joku kysyy where are you guys from vastaan: Uudenmaanläänistä.

Ehdimme saada kannettua reput sisään siistiin asuntoomme kun jo ensimmäinen ylisosiaalinen ihminen tuli kertomaan Yhdysvaltojen koulutusjärjestelmästä ja siinä samalla eestiläisistä juuristaan.
Sen jälkeen jutulle tuli majoituskompleksin isäntä, joka oli ilmeisesti juhlinut koko päivän vieraansa syntymäpäiviä ja oli sen mukaisissa tunnelmissa. Oltuamme puolisen tuntia perillä, olimme saaneet kutsun meille täysin tuntemattoman ihmisen syntymäpäiville. Hikisenä ja väsyneenä pölyisestä bussimatkasta, tuntuivat kaikki muut mahdoliset ehdotukset paremmilta, kuin tuntemattomien, ylisosiaalisten amerikkalaisten syntymäpäiväjuhlat. Ruuan syöminen, pari lasia viiniä, suihku ja takapihalta raikaava live-bändi sai meidät toisiin aatoksiin. Hetken kuluttua olimme synttäreillä kuuntelemassa sangen hyvää kahden miehen bändiä.

Muutaman tunnin perusteella paikka vaikuttaa siltä kuin tänne olisi paiskattu nippu vanhoja jenkkejä ryyppäämään keskelle viidakkoa jotka ovat siinä sivussa rakennuttaneet itselleen isoja huviloitaan. Mielenkiintoista nähdä mihin homma kääntyy. Meneekö hermot joutuu jatkuvasti olemaan sosiaalinen eikä saa olla rauhassa? Onko Dominique ja Terry (ilmeisesti synttärisankari) sittenkin mukavia? Entä loput 10-20 yhdysvaltalaista?

Tällä kertaa varoitettiin skorpioneista. "Älkää pitäkö huoneiston ovea auki. Sisään voi tulla skorpioneja".

-Lee-

PS. Aamuisen rantavisiitin perusteella surffaus on kaikkea muuta kuin trendikäs nuorisolaji. Suurinosa rannalla olleista surffareista oli vanhempia setiä tai perheen äitejä lapsineen. Näin yhden nuoren.

Vielä yksi kuva Samaran auringonlaskusta

Synttäreiden juhlintaa

Playa Samara

Kuten aina, suunnittelu alkaa todenteolla meillä vasta sitten kun on pakko.  Viimeiset päivät Bonairella hätäpäissään yritettiin ymmärtää mihin tulla Costa Ricassa. Hinnat tuntuivat vähän hurjilta ja mielipiteitä tietysti oli paljon liikkeellä siitä, mikä olisi hyvä paikka olla ja aloittaa taas laikkarointi.

Varsinainen paikka vahvistui vasta ollessamme San Joséssa, kun saimme Pierre nimiseltä herralta vahvistuksen ja hyvän hinnan kämpästä Samaran kylässä. Olimme lukeneet, että Samara ei ole mikään varsinainen surffimekka, mutta aloittelijoille loistava, ja kaikki rannasta palveluihin kävelymatkan päässä. Sovimme, että maksamme ensin viikosta ja katsomme sitten. Kämpän buukkaaminen näkemättä pidemmäksi aikaa kun aina vähän hirvittää.

Kämppä osoittautui oikein mukavaksi, lämmintä vettä, siistiä, kiva piha ja ulkoilmakeittiö.

Playa Samara vaan osoittautui virhearvioksi. Ekana päivänä katselimme aaltoja, ja niitä ei käytännössä ollut. Ajattelimme kuitenkin sen olevani ohimenevä ilmiö. Varasimme tunnin seuraavaksi päiväksi. Kun aamulla seiskalta pamahdimme paikalle surffikoululle, Samurio, paikan omistaja ilmoitti, että aaltoja ei ole, joten lähdimme läheiselle Playa Camaronalille. Sinänsä reilu veto, koulu järkkäsi kuljetukset ja eväät ja pääsimme oikein hyviin olosuhteisiin aloittelemaan. Muut koulut jäivät lutraamaan mitättömiin pikkukuohuihin. Asiasta Samurion kanssa keskusteltuamme selvisi, että aaltotilanne on muuttunut merkittävästi vuoden 2012, yli seitsemän magnitudin maanjäristyksen jälkeen, jolloin maa nousi Samaran lahden edessä puolitoista metriä ja nosti riuttaa niin, että se estää aaltojen syntymisen. Ei käy kateeksi paikallisia surffikouluja, joita täällä taitaa olla yhteensä viisi.

Sen jälkeen joka aamu on toistunut sama kuvio, Playa Samaralla ei aaltoja, me vanha herra Carloksen pahaan Nissaniin ja Playa Buena Vistalle salsan soidessa täydellä volyymilla. Uskomatonta miten vanha Nissan etenee teillä johon ei edes maasturi riitä vaan tarvittaisiin ennemminkin mönkijä.

Ensimmäisenä aamuna olimme reissussa kaksin ja rannalle mentäessa on kahlaamalla ylitettävä joki, jossa varoitetaan krokotiileistä. Carlos ja Samurio kyllä vakuuttelivat, että yleensä krokot tulevat suistoon hengailemaan vain talvella, eli sadekaudella. Mutta jonkun koiran ne kyllä olivat syöneet ja välillä niitä oli meressäkin ja….

Eli ensimmäisellä kerralla jokea ylittäessä meitä keltanokkia hieman vilkuilutti sivuille.

Loppujen lopuksi päädyimme upealle rannalle, jossa meidän ja pelikaanien lisäksi ei ollut muita, paitsi myöhemmin kolme alastonta joogia ja paikallisia kalastajia. Aallot tuntuivat kivoilta ja samoin se, että pystyimme itsenäisesti menemään uudelle spotille ja saamaan jotakin aikaan.

Carlos tuli hakemaan melkein sovittuna aikana ja kaikki meni hienosti. Tosin saimme varoituksia jälkeenpäin myös rauskuista. Meressä on kuulemma parempi kävellä jalkoja laahaamalla, niin ei epähuomiossa astu rauskun päälle. Opittiinpa sekin.

Samaran kylä on sekoitus tico-lomakohdetta, (costa ricalaiset siis kutsuvat itseään ticoiksi) pohjois-amerikkalaisia perheitä ja eläkeläisiä, sekä eurooppalaisia reppureissaajia.

Kylä itsessään ei mitenkään sykähdytä, ranta on ihan upea, ruuhkaa ei todellakaan ole, vaikka high season menossa ja ruoka on hyvää. Ei kuitenkaan paikka, johon olisi pakottava tarve jäädä, varsinkaan kun niitä aaltoja ei ole.

Kattotelineet ovat yliarvostettuja. Laudat kiinnitetään oikeaoppisesti karkuremmeillä :-)

Varovasti, krokotiilejä!

Ensimmäinen ylitys keskellä olevalle särkälle ja sitten vielä toinen ylitys

Playa Buena Vista

Lee

Kaisa

 Keittiö ja kokki pusikossa

Auringonlasku Playa Samarassa

Täydelliset matkasuunnitelmat

Parin viikon reissuelämän jälkeen sitä alkaa tarkkailla itseään ja käyttäytymistään. Kun vaihdomme paikkaa Karibialta Costa Ricaan huomasin stressaavani hirveästi matkajärjestelyistä. 

Minua ahdisti, että Aruban hotelli oli liian kaukana keskustasta ja lentojärjestelyt menivät munilleen. Jännitin myös sitä, millainen Costa Rican eka rantakämppämme olisi. Olen niin tottunut työssäni siihen, että olen vastuussa matkakohteen, ravintolan, hotellin ja lentoyhtiönkin valinnasta, silloinkin, kun minulla ei oikeasti valinnan kanssa ole mitään tekemistä. Väistämättä tuli mieleen, että onko matkustaminen menettänyt työn kautta sen suurimman viehätyksen: etsimisen ja löytämisen ja spontaaniuden ilon.

Yhtäkkiä en muistanutkaan, että aikaa on, ja kaiken ei tarvi mennä oppikirjan mukaisesti, enkä ole suorittamassa mitään tehtävää kenellekkään.Vähän ontuvana vertauksena voisin verrata tilanneta siihen, kun opiskelin kirjallisuustiedettä ja huomasin että en pysty lukemaan kirjaa ilman hervotonta analysointia ja lukeminen loppui hetkeksi kun se alkoi jotenkin tuntua työltä.Yritän siis ottaa rennommin ja heittää matkatoimistomoodin romukoppaan.

San Josén saavuimme neljän maissa iltapäivällä, hotellissa oltiin viiden jälkeen ja jotenkin oli aivan täydellinen väsymys päällä. Raahauduttiin lähikuppilaan syömään ja se siitä.

Seuraavana aamuna oli vähän aikaa katsella kaupunkia, herättiin jo kuuden maissa ja käytiin varmuuden vuoksi hakemassa liput bussiin etukäteen. San José on selkeästi paikka, joka ei ihan ensituntumalta aukea, mutta ehkä muutaman päivän päästä jo sitä olisi toista mieltä. Luultavasti sinne päädytään vielä uudestaan ja silloin toivottavasti on virtaa vaikka salsaamaan. Tiedän että Lee varsinkin haluaisi sitä kovasti :)

Hotellissa oli koira nimeltä Lourdes ja vessan katossa reikä suoraan ulos, hinta/laatu-suhde oli loistava, patja hyvä ja kuumaa vettäkin oli saatavissa.

Viiden tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme sitten Playa Samaraan. Valitsimme paikan aika umpimähkään. Muutama pointti oli valinnan taustalla, muunmuassa se, että täältä löytyi järkevän hintainen majoitus ja ranta kuulemma olisi hyvä surffauksen aloitteluun. Meillähän tuota laikkarikokemusta on ihan vähän, Azoreilta, kahden vuoden takaa, joten pienet hitaat aallot kuulosti hyvältä.

Nyt meillä on sitten oikein sympaattinen pikkukämppä banaanipuiden siimeksessä ja ulkokeittio, jossa pesukarhut vierailevat öisin. Ensi yönä kyllä valvon.

-Kaisa

Because of my job I tend to be a true perfectionist what it comes to travel arrangements. It's kind of annoying, as I'm not working here, and I shouldn't get upset if something doesn't go as smoothly as I planned. So after a few days of stress, I decided I have to get more relaxed.

On our arrival to Costa Rica, we spent a night in San José and continued next day by bus to Playa Samara. So, here we are, by the Pacific, in the middle off banana trees with an outdoor kitchen visited by raccoons by night. Want to see them so I guess I have to stay awake tonight.

Valehtelijoiden klubin rekvisiittaa. Viikon kysymys:

Miksi tuohon laitteeseen tulee sähköjohdot?

Tuo musta on eristysteippiä.

Yksi San Josen linja-autoasemista ulkoa

Odotustila

Lipunmyynti

Vanha lauta, ei tuule ja yksi jalka puuttuu

Aina kannattaa lähteä. Oikeasti.
Esimerkkiä näytää Ceasar Finies jonka touhuja kuvasimme eräänä tuulettomana aamuna.

-Lee-

http://youtu.be/9vrIUQbkaAM

PS. Videon alussa näkyvää yksijalkaista miestä ei jalan puute estänyt purjelautailemasta :-)

Lyhyt lento ja hyvät suunnitelmat

Mukavat pari viikkoa tulivat täyteen Bonairella joten oli aika siirtyä eteenpäin. Meillä oli ollut iltaisin mukavasti aikaa tehdä selvitystyötä siitä miten pääsisimme edullisesti ja kätevästi siirtymään Costa Ricaan. Iloksemme huomasimme että sopivasti aikatauluja sovittamalla pääsemme viettämään vuorokauden Aruballa ennen kuin jatkolento lähtee Miamin kautta Costa Ricaan. Eri nettisivustojen kautta tehdyt vertailut tarjosivat edullisimman yhteyden Bonairelta Aruballe Tiara Airilla. Kamat reppuun ja aamulla lentokentälle. Lento Bonairelta Aruballe on naurettavan lyhyt, se kestää ainaostaan 40 minuuttia. Meillä olisi koko päivä kierrellä ympäri Arubaa ja sen rantoja. Hyvästellessämme hostellin puuhanaista Liannea, hän kysäisi, millä yhtiöllä lennämme Aruballe. Vastauksemme sai hänet sulkemaan silmänsä ja pudistamaan päätään.

Saavuimme ajoissa Bonairen vaaleanpunaiselle lentokentälle. Lennon oli tarkoitus lähteä kello 10.55. Teimme check in:in ja siirryimme turvatarkastuksen kautta lentokentän kansainväliselle puolelle joka kooltaan vastaa isohkoa suomalaista omakotitaloa. 

Meistä tuntui hieman oudolta, kun meidän lisäksemme kyseisellä lennolla ei näyttänyt olevan kuin kolme muuta matkustajaa, toki saattoi kyseessä olla joku aivan pieni kone. Lentoa ei myöskään näkynyt kentän infotaululla. Mutta eihän sitä aikatauluilla ennenkään ole lennetty. Yhdentoista jälkeen kurkkasimme netistä lentokentän sivuilta tilannetta ja siellä meidän lentomme kohdalle oli merkitty statukseksi: lähtenyt. Kun kyselimme asiaa Tiara Airin henkilökunnalta, he eivät tienneet milloin kone mahdollisesti saapuu Bonairelle, mutta olivat kyllä ihan varmoja, että se saapuu jossain vaiheessa. Kellon lähestyessä kahtatoista Tiara Airin henkilökunta tuli hakemaan meidät kansainväliseltä puolelta takaisin aulaan. Samalla meille tarjottiin myöhästymisen takia lounaat. Tiedustelut lennon tilasta tuottivat vastauksen:

- "Olemme yrtittäneet soittaa heille Aruballe mutta he eivät vastaa".

Lounaan jälkeen kello lähestyi yhtä. Alkuperäinen suunnitelma Arubaan tutustumisesta alkoi muuttumaan rennoksi iltapäiväksi Hotellin lähellä olevalla rannalla. Eihän Aruban hotellilta ollut kuin muutama sata metriä rantaan. Tätä suunnitelmaa varjosti se että lounaalla tehty internetin penkominen oli tuottanut huolestuttavia tuloksia koskien Tiara Airia. Heillä on ollut viime aikoina taloudellisia ongelmia ja sen takia myös ongelmia lentojen kanssa. Mutta Tiara Airin henkilökunta vakuutti meille että tällä kertaa ei olisi syytä huoleen. Aruballa kone on täynnä asiakkaita mutta kone vain vaati pientä huoltoa ennen kuin pääsisi matkaan. Koneen pitäisi olla Bonairella kello 14.00

Odottavan tunnit ovat pitkiä. Kello oli valunut yli kahden mutta konetta ei kuulunut eikä näkynyt. Tällä välin Tiara Airin pieni huoltotyö oli saanut hieman uutta väriä pintaan. -"Koneenne tulee varmasti mutta se on hieman myöhässä koska sen piti ennen Bonairelle tuloa lentää ensin Venezuelaan".

Miksi ihmeessä jos se oli täynnä ihmisiä jotka olivat tulossa Arubalta Bonairelle?

Tässä vaiheessa aloimme kokemaan suurta houkutusta lähetyä toista lentoyhtiötä jonka koneita olimme nähneet nousevan ja laskevan pitkin päivää. Kaisa saikin varattua meille InselAirin iltakoneeseen kaksi paikkaa. Uskomatonta mutta niitä ei kuitenkaan ei tarvinnut vielä onneksi maksaa ja saattoihan olla että Tiara Airin kone tulisi Venezuelasta, tai missä se nyt sitten lensikin, Bonairelle.

Puntaroimme että lunastammeko kalliit liput heti ilta koneeseen ja varmistamme siten seuraavan vielä kalliimmat jatkolennot Arubalta Costa Ricaan ja reklamoimme myöhemmin konkurssikypsää lentoyhtiötä ja yritämme saada heiltä rahat takaisin.

Odotellessamme aloimme jutella Arubalaisen tyypin kanssa, joka oli tulossa samalle lennolle. Mies kertoi tuntevansa Tiara Airin omistajan, ja yritti soittaa tälle, saadakseen jonkinlaisen arvion onko kone tulossa vai ei. Tosin hän itse sanoi puhelun olevan turha, koska ei kuitenkaan usko mitä omistaja sanoo. Sitäpaitsi, vaikka kone saapuisikin Bonairelle, se ei kuitenkaan olisi tae siitä että lentomme Aruballe toteutuisi. Tässä vaiheessa kello lähestyi kuutta. Ajatus mukavasta päivästä Aruballa oli muuttunut tilanteeksi jossa mietimme että pääsemmekö ollenkaan Aruballe. Kun InselAirin iltakoneen lähtöön oli aikaa reilu 1,5 tuntia, Kaisa sai Tiara Airin henkilökunnan maksamaan meille InselAirin lennot, maalaillen uhkakuvia kaikista dollareista joita menetämme, jos emme ehdi seuraavan aamun jatkolennolle.

Pääsimme InselAirin viimeisille paikoille kello lähtevälle lennolle Curacaon kautta Aruballe. Curacaolla oli vielä tunnin odotus ennen kuin pääsimme, parhaat päivänsä nähneellä, 14 matkustajan pikkukoneella Aruballe. Perillä Aruballa olimme kymmenen jälkeen illalla. Lentokentältä taksilla hotelliin ja illalliseksi pienet pussit sipsejä. Aamulla oli aikainen herätys ja lähtö kohti seuravaa kohdetta, Costa Ricaa.

Aruba olisi ollut kuitenkin ihan tyhmä paikka :-)

Kaisa & Lee

It wasn't actually so simple to leave Bonaire. Maybe it was because we really didn't want to, nor the guys in Tiara Air weren't much help.
Our plane was scheduled to leave at 10:55 to Aruba but we spent the whole day at the airport listening to different explanations why the plane still hasn't come. There was a moment when they had technical problems and then the plane was heading to Venezuela first. The only thing that mattered to us was to get to Aruba by next morning as our connecting flight would leave there to Costa Rica.
The day on the beach in Aruba turn to a day at the Flamingo Airport in Bonaire, but finally we got Tiara Air guys to book us to an InselAir flight in the evening via Curacao and all went well. 
Didn't see much of Aruba but guess it would have been a boring place anyway:)

 Bonairen lentokentän nimi on Flamingo

Päivän mittaan lentokentällä touhusi joukko sotilaita, mustia maastoautoja ja palokunta sekä traktorin kuljettaja joka ajeli edes takaisin kenttää.

Olut Curacaolla / Beer at Curacao

 Penkiltä näki kätevästi lentäjien touhuja.

Puolessavälissä lentoa ilmanvaihtosuuttimista alkoi tulemaan höyryä.

 Koneessa melkein mahtui seisomaan. 

Kun kuvan iso kaveri istahti koneen takaosaan nitkahti se hieman taaksepäin.

Lentokentän lisäksi tässä kuvassa on lähes kaikki mitä näimme Arubasta.

Donkey Sanctuary

Oli siis pakko pitää vapaapäivä, kun kunto eivätkä kädet kestäneet enää surffia. Ykkösetappimme oli Bonairen Donkey Sanctuary eli vapaasti käännettynä aasien suojelufarmi. Kun saarella ajelee, näkee väistämättä teiden varsilla vapaana eläviä aaseja, tai ennemminkin aasilaumoja. Aaseja tuotiin Bonairelle 1600-luvulla työjuhdiksi ja kun sitten edistys tuli kylään, aaseja ei yhtäkkiä tarvittukaan. Niinpä ne jätettiin oman onnensa nojaan kuljeskelemaan luontoon. Aasit eivät kuitenkaan olleet ihan sinut vapautensa kanssa Niitä kuoli paljon aliravitsemukseen, sairauksiin ja nestehukkaan. Niitä kohdeltiin kaltoin ja tänäkin päivänä ne joutuvat usein yhteentörmäyksiin autojen kanssa. Varsoja jää orvoiksi ja haavoittuneet eläimet kärsivät.

Marina Melis perusti suojelufarmin 90-luvun alussa. Hän häärää itse tilalla vapaaehtoistyöntekijöiden avustamana, missionaan pelastaa Bonairen aasit. Jossakin vaiheessa aaseja tuntui olevan liikaa ja niitä haluttiin ampua tai kuljettaa Haitiin syötäväksi. 

Marina sai kuitenkin projekteinensa aikaan sen, että näistä keinoista luovuttiin. Farmin alue on valtava ja siellä aasit saavat vapaasti elää laumoissa ja ne saavat ravintoa sekä tarvittaessa lääkintää. Hänen ajatuksiinsa kuuluu myös asukkaiden asenteiden muutaminen, koululaiset käyvät retkellä aaseja katsomassa ja oppivat kohtelemaan niitä hyvin.

Jos joku raportoi heille loukkaantuneesta aasista tai yksin jääneestä varsasta, vapaaehtoispatrolli lähtee paikalle ja tuo aasin farmille.

Vierailu on aika metka kokemus, farmilla voi ajella pieniä teitä pitkin ja aasit tulevat moikkaamaan laumoittain. Huomaa hyvin, että aasi on kotieläin ja kaipaa seuraa. Monet tulevat rapsutettavaksi. Farmilla on yli 400 aasia.

Aaseja voi tietysti adoptoida ja rahaa voi lahjoittaa, mutta projekti saa varoja myös saaren hallitukselta sekä pääsymaksuista.

Hauska paikka ja Marinasta huomaa kyllä, että hän on todella omistautunut aaseilleen.

http://www.donkeysanctuary.org

Saari on luonnostaan karu 

Yksi asukeista tekee tuttavuutta

Pupu-Aasi

Orpo Pikku-aasi joutui olemaan vielä omassa karsinassaan 

koska varaemoa ei ollut vielä löytynyt

You just have to do it 3000 times.

Aloitin aikanani purjelautailun Gardalla asuessani, ja pääsin silloin vaiheeseen jonka jälkeen ei näyttänyt olevan paluuta. Oli hirveä halu oppia ja toinkin tuliaisina mukanani laudan Suomeen. Sitten alkoi reissuelämä ja viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana olen päässyt vesille todella harvoin. 

Tilanne parani huomattavasti viime vuonna, kun saimme konttipaikan Kallvikista ja löysimme oman "kotirannan" Helsingistä. Kovin montaa kertaa eivät silti kelit sattuneet kohdalleen sinne matkojeni väliin. Ja joka kerta kun pääsi vesille, tuntui kuin olisi aloittanut alusta.

Toissa kesänä yritimme myös lomailla viikon Rodoksella purjelautailun merkeissa ja sen loman oli tarkoitus saada minut taas plaaniin, mutta vaikka heinäkuu on kyseisellä saarella yleensä hyvä tuulikuukausi, meidän viikollemme sattui yksi tuulinen päivä. 

Nyt täällä Bonairella ollaan sitten otettu vahinkoa takaisin ja koska täällä on loistavat olosuhteet harjoitella, kehitystä on tapahtunut nopeasti. Ensimmäisenä päivänä olin ihan ulalla, täällä käytetään hyvin pieniä eviä, ja se ainakin minulle muutti touhua aika paljon. 

Kun pääsin vauhtiin niin ajaminen on alkanut tuntua tosi hyvältä. Tuuli on tasainen, kahdeksasta purjelautapäivästä yksi on ollut tuuleton, muuten tuuli on puhaltanut sellaista 18-21 solmua. Lautakoko on pienentynyt 130 litrasta 104 litraan ja takajalan lenkkiin laitto ei enää pelota niinkuin ennen, vaan on luontevaa kuin mikä. Olen saanut paljon hyviä neuvoja Jibe Cityn tyypeiltä, koskien niin ajoasentoa ja muita juttuja.

Tänään sitten aloitin treenaamaan jiippiä. 

Kävi ilmi että hassut surffipojat meidän hotellissa ovatkin maailman parhaimmistoa freestylessa (paras sijalla 6.) ja tänään sain yhdeltä heistä hyvän oppitunnin. Pääsin siihen asti että sain jalat käännettyä laudan toiselle puolelle, purje vielä jäi jälkeen. Iltapäivällä tuuli hiipui joten pääsen tosissani treenaamaan vasta huomenna.

Myös erilaisten lautojen testaus on ollut avartavaa. Niissä todellakin on eroja! En ole ikinä ollut mikään välinefriikki missään lajissa, mutta pakko kai se on tässäkin friikahtaa.

JP Australian uusi 2014 Magic Ride Pro 104l on ihan huippukiva vehje!
Niin ja otsikko tulee siitä, että tuskaillessani jiippejäni, poitsu joka on maailman ranking kuutonen, totesi:
"You just have to do it 3000 times."

I started windsurfing when living in Lake Garda and got really hooked.

Then, back to Finland, I started to travel for work and spent more than two years almost without practicing this wonderful sport. Every time I had a possibility to go out, it was like starting all over.

Bonaire has got me back in action and I'm so happy about that.

Conditions here are just perfect. It has also been really great to try different boards.

Today I started with power jibe. Let's see if 3 more days will be enough to learn!

-Kaisa

Ruoka ja ruokailu

Ruoka ja ruokailu

Majoitumme hostellissa joka on mukavan pieni ja rauhalisessa paikassa.

Henkilökunta on rentoa ja avuliasta. Olin äsken hostellin keittiössä juttelemassa mukavia ruuasta ja sen valmistamisesta aikaisemmin kadonneen jamaikalainen kokin kanssa. Tällä kertaa ruoka näytti valmistuvan ja päätyvän pöytään asti.

Molemmat pidämme hyvästä ruuasta mutta matkabudjetin rajallisuus asettaa rajat sille että emme voi juurikaan syödä ulkona. Onneksi hostelli tarjoaa hyvän aamiaisen jonka voimalla pärjää aamupäivän vesillä. Muutaman kerran olemme syöneet Jibe Cityn vieressä olevassa ravintolassa mutta useimmin mukana on omat eväät. Me, hyvän ruuan rakastajat, olemme valinneet eväiksemme laadukkaat sekä ravitsevat ainekset. Peruslounas sisältää säilykemaissia, kätevä kuljettaa mukana. Leipää jonka väliin tungetaan säilyketonnikalaa, kätevä kuljettaa mukana. Jotain hedelmiä tai keksejä, kätevä kuljettaa mukana. Noita kaikkia, jos jäi vielä epäselväksi, on kätevä kuljettaa mukana eivätkä ne lötkähdä kuumuudessa. Huippulounas kruunataan lämpimällä vedellä.

Täällä ulkona syöminen on yllättävän kallista. Tavallinen lounas ilman juomia maksaa 9-12$. Vaikka saarta ympäröivät kalaa täynnä olevat vedet niin tarjolla tuntuu olevan enemmän lihaa kuin kalaa. Tänään kävimme syömässä paikallista ruokaa tarjoavassa paikassa, Maiky Snackissa. Vaikka nimi viittaa jonkinlaiseen pikaruokapaikkaan on kyseessä ennemmin hidasta ruokaa tarjoava piharakennuksen ja varaston yhdistelmä. Porukkaa oli paikalla yllättävän paljon vaikka Maiky Snack sijaitsee huonokuntoisen tien päässä kaktusten ja hiekan ympäröimänä.

Paikka on tunnettu vuohimuhennoksestaan joten tilasin sitä. Kaisa tilasi kalaa ja maissitankoja. Hieman polentaa muistuttavia pötköjä. Pääraaka-aine juoksenteli pihalla vapaana yhdessä toisen suositun raaka-aineen, kanan, kanssa.

Vuohi tuli aikanaan takapihan autonvanne-halkaistu kaasupullo-grillistä.

Vuohi oli yksinkertaisesti loistavaa. Mehevää ja maukasta.

Aikaisemmin mainittu jamaikalainen kokki valmisti illallisen meille kahdelle. Ketään muuta ei tullut illalliselle joten saimme viettää romanttisen illallisen kahdestaan. Ruuaksi oli riisiä ja vihanneksia, paistettua banaania ja suolakalaa. Auringon lasku värjäsi taivaan ja kaktukset punaiseksi samalla kun neonvalo värjäsi terassin kelmeäksi. Karibialaiseen tyyliin musiikiksi oli valittu 80-luvulta Malcom McLarenin renkutus. Seura oli ihanaa ja kokki mukava. Tiskit tiskasin itse. 

Liitteenä muutama kuva kyseistä ravintolasta.

Vuohet juoksevat kuin niitä syötäisiin

Keittiö

Ravintola

Lounasta made by Hyvän ja laadukkaan Ruuan Rakastajat

Vapaapäivä

Eilen oli pidettävä vapaapäivä purjelautailusta.
Ei sillä etteikö intoa ja halua olisi ollut mutta toimistotyöntekijän kädet eivät kestä.
Kämmenien nahka on hiertynyt punaiseksi, Kaisan kämmenet ovat täynnä rakkoja.
Peukalot on täytynyt teipata koska puomissa roikkuminen on muuttunut turhan kivuliaaksi.

"These hands are made for office working"

Sitkeä ja hidas mutta myös pidemmän päälle epämukava skootterimme kuljetti meitä eilen pitkin saarta. Kävimme saaren eteläosassa katsomassa suola-altaita ja orjien entisiä asumuksia.

Sieltä sitten kohti pohjoista, 1000 steps nimistä snorklauspaikkaa. Aallokosta johtuen vesi oli hieman utuista. Välipäivä teki hyvää koska tänään purjelautailu sujui paremmin kuin aikaisempina päivinä. Aamun tuuli oli loistava mutta iltapäivää haittasi laskeva vesi. Veden madaltuessa alkoi laudan evä ottamaan pohjaan kiinni ja hommat oli lopetettava.

Ohessa muutama kuva eiliseltä.

-Lee-

1000 steps ja kolmen euron Cousteau

Tyrskyjä etelässä

Suola-altaat

Vesimylly

Orjien entisiä asumuksia

Aikatauluista ja rutiineista

Rutiinit alkavat kehittyä nopeasti.

Nyt on jo kehitetty ihan oma päiväjärjestys, jota noudatetaan ajattelematta asiaa sen kummemmin.

Kelloa ei tarvita, vaikka muutama tärkeä päivää ja ajan kulua määrittävä asia onkin.

Ensimmäinen on aamiainen, se alkaa teoriassa kahdeksalta. Käytännössä  siihen aikaan ei vielä pöydässä ole juuri mitään, mutta kannattaa mennä ajoissa, etteivät nälkäiset nuoret miehet syö kaikkea. Ja koska yleensä herätään auringonnousun, kukkojen ja nukuttujen tuntien myötä 6:30, aamiasta saa joka aamu vähän odotella. Herätyskelloa ei ole vielä kertaakaan tarvittu,

Toinen tärkeä asia on auringon lasku. Se laskee noin 18:30 ja siihen mennessä on hyvä olla kämpillä. Skootterin valot ovat huonot, tie perille kuoppainen ja pimeys on totaalinen.

Kolmantena pitää muistaa sähköjen katkaisu yhdeltätoista. Suihkussa ja vessassa pitää käydä ennen sitä. Kun sähköt menevät poikki, eivät toimi myöskään vesi eikä jääkaappi. Tämän suhteen ei tosin ole ollut ongelmia, jos pystyy valvomaan yli kymmeneen kaiken meren, auringon ja liikunnan jälkeen, on aika sankari.

Aamiaisen jälkeen skootterin selkään ja  Jibe Cityyn. Matkalla, joka kestää noin viisitoista minuuttia, katsotaan onko flamingoja paljon vai vähän sekä väistellään vuohia, iguaaneja ja aaseja. Perillä todetaan, että tuulta on noin 8-10 m/s. Purjelautaillaan pari tuntia. Lounastauko rannalla pikniköiden ja takaisin vesille. Kolmen jälkeen takaisin kämpille, pieni lepo ja kauppaan tai valokuvaamaan tai pyörähtämään Kralendijkissa. Takaisin hostellille ja ruuanlaiton ja illallisen jälkeen vähän lukemista kunnes silmät eivät pysy enää auki.

Luettuja kirjoja tähän asti:

Zadie Smith: Kauneudesta

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Anilda Ibrahimi:  Punainen Morsian

Dan Brown: Inferno

Ilkka Kylävaara: Mies joka aikoi paljastaa kaiken

Viktor E. Frankl: Ihmisyyden rajalla

It's funny how fast you start to develop your own routine in a new surroundings and even on holiday.

You really don't need to know the time here, wind is blowing quite steadily for the whole day but anyway:

It's important to be at breakfast at 8:00 ( otherwise the young guys staying in the hostel might eat all the food).

It's good to be back to hostel before sun sets as the road is tricky and the darkness quite complete.

You have to take a shower before the generator is taken off. You could shower with a flashlight but there's no water either.

Matka Jibe Cityyn hostellilta/ The trip to Jibe City from Surf hostel:

http://www.youtube.com/watch?v=manzRS-J0Ug

Be a "hero"

Be a "hero".

Paikkana Bonaire on yksi hienoimmista purjelautailupaikoista maailmassa.

Lähes joka päivä tulee, tuuli on tasaista ja vesi lämmintä. Tuulesta huolimatta Lac Bayn lahden vesi on tasainen. Isommat aallot eivät pääse ulompana olevan koralliriutan yli. Itse en osaa arvostaa aaltopaikkoja vaan pidän enemmän siitä että pääsen ajamaan lujaa tasaisessa vedessä.

Hankin itselleni viime keväänä GoPro Hero 3 kameran. Heidän sloganinsa on: Be a Hero.

Monet ovat nähneet GoProlla kuvattuja hienoja otoksia kun sankarit kiitävät erilaisten laitteiden kanssa uskomattoman hienosti, kuolemaa uhmaten, täydellisissä maisemissa. Aurinko on aina oikeassa asennossa valaisemaan sankarin juuri oikein. Kamera on asetettu juuri oikein jotta se pystyy tallentamaan juuri halutun tapahtuman. Lihaksikkaat urheilijat ja kauniit naiset näyttävät hyviltä kun hidastetuissa kohtauksissa vesi roiskuu heidän päältään.

Näissä fiiliksissä kiinnitin alkukesästä purjelautaani GoPron. Kamera käyntiin ja suunta kohti Kallvikin lahtea.

Kun kotona kävin läpi kameran kuvaamaa materiaalia joduin tuijottomaan ruudulta epämääräistä sähellystä. Milloin kamera sojotti taivaaseen, milloin kuvakulma oli muuten vaan pielessä. Suomalainen maisema ei tuntunut olevan kameran tallentama yhtä hieno kuin mainosvideot.

Nyt GoPro on kuvannut muutaman päivän ajan touhuilujani Lac bayn lahdessa. Siellä vesi on turkoosia, aurinko paistaa ja muutenkin ympäristö on uskomattoman kaunis. Lopputulos on se että joudun käymään läpi pitkiä pätkiä käsittämättömän tylsää videomateriaaia jossa ei tapahdu yhtään mitään. Yhden päivän aikana saan ehkä 5-10 sekunttia edes jotenkin mielenkiintoista materiaalia. Jos haluaa että mikään ei onnistu niin kannattaa laittaa kamera päälle. 

Ohessa video siitä miltä se oikeasti näyttää kun amatööri yrittää kuvata omaa "sankaruuttaan".

GoPron valmistaja on varmaan pian minuun yhteydessä ja pyytää sopivaa korvausta vastaan poistamaan "sankari" videoni. Jos näin ei tapahdu jatkan sankarivideoiden postailua :-)

Tässä linkki videoon: http://www.youtube.com/watch?v=SP32DP2gTMw
Videota on pakattu paljon jotta sen olisi saanuut Youtubeen näiden hitaiden yhteyksien kautta.

PS. Sunnuntaisin täällä on tarjolla Jamaican BBQ. Alkuperäisten tietojen mukaan päivän tarjoilu loppuu klo 17. Nyt klo on 18.30  eikä tarjoilu ole vielä edes alkanut. Rastapäistä kokkia ei ole näkynyt vähään aikaan. Kuitenkin grilli on ilmestynyt jostain kuntosalilaitteiden viereen.

Surfhostel Bonaire

Matkan varsinaiseen majapaikkaamme tein avolavan kyydissä, jota selvästi oli jostain syystä hakattu lekalla kaikkialle mihin vain voi. Lee oli mennyt vuokraamaan skootteria ja joku random- tyyppi tuli hakemaan minua ja tavaroita.

Ajoimme keskelle kaktusviidakkoa ja sieltähän se Surfhostel, pienen off-roadingin jälkeen, tuli vastaan.

Uudenvuoden päivänä paikalla ei  ollut muita, kuin hostellia jollakin tasolla pyörittävät purjelautailijaveljekset, sekä 4 nuorta tyyppiä, erimaalaisia prosurffareita, täysin oman genrensä karikatyyrejä, hieman krapuloissaan. Kukaan ei tiennyt mistään mitään ja illalla tuli hetkeksi sellainen olo, että onko koko hostelli pelkkä peitetarina. Tutustuimme myös hostellin tiloissa vakituisesti asuvaan naiseen, joka sanoi että hänellä ei ole mitään tekemistä koko hostellin kanssa, mutta auttoi silti meitä löytämään uuden kaasupullon keittiöön jotta pystyimme valmistamaan illallista.

Illalla alkoi sataa. Lujaa. Sade jatkui koko yön todella rajuina kuuroina. Aamulla ei oikein tiennyt mitä odottaa, paitsi kuraista tietä. Iloisena yllätyksenä saimme aamiaista, keittiössä hääräsi Lianne, koko hostellia pyorittävän työllistämisprojektin vastaava. 

Lämmintä vettä ei tule, generaattori pamahtaa pois päältä yhdeltätoista ja koko paikan rakentaminen on vielä vähän vaiheessa, mutta meille tämä toimii täydellisesti. Rauhallista, keskellä ei mitään, iso huone, oma terassi (josta tosin näkymät keskeneräiselle uima-altaalle), koiria ja skootterilla pääsee surffimestoille viidessätoista minuutissa.

Jos tämä joskus saadaan valmiiksi, paikasta tulee tosi hieno! Kaivuri on jo pysäköity paikan ulkopuolelle, on sekin edistystä. Varmaa on että reggae soi!

Hieno juttu on se, että Surfhostel on samalla myös projekti, joka työllistää hieman erilaisia nuoria. Toiset ovat lievästi kehitysvammaisia, toiset muuten vain syrjäytyneitä. Tämän siis opimme hieman myöhemmässä vaiheessa Liannelta.

Niin ja tienviitassa lukee: Jamaican BBQ, Landhuis sekä Local Art. Ei esimerkiksi että Surfhostel.

We are staying in Surfhostel Bonaire. It's in the middle of nothing but heaps of cactuses and the road gets really muddy after rain. We got a lot of that the first night.

They are kind of still building the place, but actually we are super happy about everything. Nice little terrace, big room, dogs, really peaceful location and after a little bit of off-roading with a scooter you get to the windsurf beach.

www.surfhostelbonaire.com

 Ei ollenkaan hassumpi 35 dollarin majoitukseksi.

 Kivalta näyttää tästäkin suunnasta.

Uima-allas osasto kaipaisi hieman päivitystä.

Kuvassa hostellin kuntosali joka toimii myös autotallina :-)

Pöydän päässä toimii netti ja samalla voi kuunnella hostellin keittiössä kuuluvaa reggaeta.

Here we go!

Here we go

Kaikki alkoi pehmeällä laskulla kohti surfhostellimoodia.

Amsterdamin hotelli oli bookingin supersecret-tarjouksella hilpeän edullisesti buukattu Radisson SAS, jossa tunnetusti kaikki pelaa, tyynyvalikoimat ovat huikeat ja suihkussa on kunnon paine. Ei siis puhettakaan vielä reppumatkailusta. Ajoimme taksilla hotelliin ja kävimme syömässä illallisen hotellissa ja koimme siitä jotenkin koomisesti molemmat huonoa omaatuntoa.

Seuraavaan aamuna Bonairen koneeseen ja yhdeksän ja puolen tunnin hujauksessa perillä Karibialla.

Oli ollut pakko varata yhdeksi yöksi ihan normihotelli, koska hostellissa ei ollut heti tilaa, joten uuden vuoden aatto vietettiin Hotel Roomerissa. 

Kiva hotelli, koiria, syötiin doradot hotellin baarissa, koska kaikki oli kiinni ja mentiin nukkumaan noin kahdeksalta, vaikka yritettiin sinnitellä. Raketit molemmat kuulivat unen läpi, joten tuli juhlittua.

Pieniä koomisia kohtauksia:

- Damiin saapuessa, matkan ensimmäinen taksimatka Euroopassa ja kuljettaja yritti vedättää vaihtorahojen kanssa. Ei ole aikaisemmin varmaan ikinä oikeasti niin räikeästi tapahtunut missään, 

ehkä Napolissa 90-luvulla.

- Arkeflyn koneessa olisi ollut hyvä osata hollantia tai papiamentoa (Bonairen hassu kieli, joka on sekoitus espanjaa, ranskaa, englantia ja portugalia ainakin), jotta olisi tuntenut kuuluvansa porukkaan.

- Molemmat jättivät sandaalit kotiin, olisikohan numero 3 top kympissä tärkeimmässä tavarassa joita täällä tarvitsee. Koska kaikki oli kiinni, ainoat släbärit mitä onnistuttiin hankkimaan olivat ihanat I love Bonaire- sellaiset. Samanlaiset molemmille.

Ensivaikutelma Bonairesta:

- Paras mahdollinen tuulen ja lämpötilan suhde

- Karibialainen meininki mutta erittäin suuri hollantilainen twisti.

- Flamingoja ja lisää flamingoja

- High season tarkoittaa sitä että ketään ei ole missään.

- Kulkuneuvo on oltava, mielellään avolavamaasturi, paremman puutteessa skootteri.

Here we are in Bonaire, in the Dutch Antilles. We flew from Amsterdam on Tuesday and very quickly got our first impression on Bonaire:

- very nice climate

- Caribbean atmosphere with a Dutch twist

- Flamingos and more flamingos

- High season means there nobody around. 

 Sorry to be brief in English :-)

Kaisa

Lac Bay, tehty purjelautailuun

Jibe City

Röykkiöittäin simpukankuoria

Majapaikan vierestä alkaa aavikko

Miltä nyt tuntuu?

Miltä nyt tuntuu kun olette lähdössä?
Jännittääkö?
Onko hienoa?

Tähän kysymykseen on saanut vastata useasti viime päivinä. Tylsä sanoa mutta ei vielä tunnu oikein miltään muulta että hyvä että kaikenlainen tylsä järjestäminen ja säätäminen on loppu. Ei enää rokotuksia, matkavakuutuksen kanssa säätämistä. Ei tavaroiden kantamista.
Vihdoinkin pääsee itse asiaan: reissuun.

-Lee

Ensimmäinen "matka-aamu"