Lima

Parin viikon takainen Liman visiitti kesti 1,5 päivää ja sinä aikana emme ehtineet tutustua kunnolla kaupunkiin. Nyt meillä oli neljää päivää aikaa ennen kuin matka taas jatkuu.
Itselläni ei ollut juuri minkäänlaisia odotuksia Limaa kohtaan, se on iso, 8 miljoonan asukkaan, kaupunki. Ehkä odotusten puuttumisen takia kaupunki on yllättänyt positiivisesti. Täällä on monenlaista nähtävää ja tekemistä.

Lima on levinnyt laajalle alueelle ja siinä on monta itsenäistä kaupunginosaa. Meille jossakin määrin tutuiksi ovat tulleet Miraflores, ns. kaupungin uusi keskusta, sekä vanha, varsinainen keskusta.
Suurin osa majoituspaikoista on Mirafloresissa, joka sijaitsee meren rannalla. Kyseessä on selkeästi parempiosaisten kaupunginosa, jossa vartijoita on joka kulmalla, ihmiset viettävät aikaa puistoissa ja tunnelma on hämmästyttävän turvallinen ja rento. Viikonloppuisin asukkaille järjestetään kaikenlaisia aktiviteetteja. Vanha keskusta puolestaan on puolen tunnin taksimatkan päässä, ja sieltä voi ihailla kolonialistista arkkitehtuuria ja barokkikirkkoja. Niin, ja syödä hyvin edullisen hämmentävään hintaan.

Aloitimme kapunkiin tutustumisen kivikasoista. Huaca Pucllanan argeloginen alue on rakennettu miljoonista, käsin valetuista, tiilistä. Tiilistä on kasattu erilaisia rakennuksia 6 hehtaarin alueelle. Isoin rakennuksista on tiilipyramidi. Paikka oli siinä mielessä erikoinen että se sijaitsi kaupungin keskellä. Ensin on moderneja kerrostaloja ja kaupungin teitä. Sitten esiin tulee iso arkeologinen kaivaus.
Hallinnon alamaiset maksoivat veronsa hallitsijalla työskentelemällä kolme kuukautta vuodesta tiilien tekemisen parissa. Nykyisin joutuu työskentelemään enemmän valtiolle jotta saa veronsa maksettua.

Taksilla ajelu on Limassa oma taiteenlajinsa. Takseja on kaikenvärisiä, erilaisilla kylteillä ( myös itsetehdyillä) varustettuja ja kunnoltaan kaikkea romuautosta limusiiniin. Kovasti myös varoitellaan epävirallisista takseista. Hankalaa on se, että kukaan ei oikein osaa sanoa mistä tunnistaa virallisen. Jonkun mielestä ne ovat keltaisia, toisen mukaan ruudutus kyljessä kertoo totuuden. Kaikki ovat samaa mieltä että taksiin mentäessä sen numero pitää ottaa muistiin, ja erään taksikuskin mukaan parasta olisi soittaa taksi.
Siinä kadulla heilutellessa yrität sitten analysoida näitä asioita, ja ensimmäinen jonka pysäytät luultavasti sanoo ettei suostu ajamaan sinne mihin haluat mennä, koska se on liian kaukana. Taksilla ajaminen on kuitenkin niin halpaa, ettei kannata mennä ostamaan bussiin tarvittavaa korttia.

Tästä huolimatta otimme Huaca Pucllanasta  taksin vanhaan, historialliseen keskustaan.
Ensin pyörimme hetken kaupungin keskusaukiolla, Plaza des Armasilla. Sieltä menimme katsomaan San Fransiscon luostaria. Luostari on edelleen toiminnassa ja siellä asuu tälläkin hetkellä yli 30 munkkia. Luostarin alakerran katakombeihin on haudattu yli 70.000 ihmistä. Omasta mielestäni luostarin vaikuttavin paikka oli vanha kirjasto jossa oli 25.000 vanhaa kirjaa.

Liikenne Limassa erikoista. Liikenne sujuu ja soljuu melko mukavasti mutta jalankulkijan asema todella surkea. Liikennevaloihin ei voi luottaa eivätkä autot tee elettäkään väistääkseen kadun yli yrittävää kävelijää. Jalankulkijalle ei välttämättä ole omia valoja vaan tien ylittämiseen sopivan hetken katsominen tapahtuu autoilijan valoista. Mutta ei aina. Joskus jalankulkijan liikennevaloissa löytyy kello joka näyttää montako sekuntia on aikaa kunnes valot muuttuvat taas punaiseksi. Lyhin aika jonka olen nähnyt oli 3 sekuntia. Autoilijat soittavat torvea mm seuraavissa tilanteissa:
- varoittavat jalankulkijoita
- ilmoittavat toisille autoilijoille että ovat vaihtamassa kaistaa
- aikovat ajaa päin punaisia
- ovat ajamassa kovalla vauhdilla risteykseen ja varoittavat kaikkia
- näkevät hyvän näköisen naisen
- äänimerkkiä soittava auto taksi ja yrittää saada kävelijän kyytiin
- muuten vaan
Ongelmallista tässä se että ei koskaan voi olla varma mistä on kyse. Yrittääkö taksi kiinnittää huomiotasi vai luuleeko joku sinua hyvän näköiseksi naiseksi.

Jos Patagonian ruoka oli tähän mennessä Etelä-Amerikan huonointa niin Perun tarjoama ruoka on sijaan loistavaa. Pois lukien Patagonia, emme ole saaneet vielä missään huonoa ruokaa. Ei ole ollut merkitystä sillä olemmeko syöneet pienessä tienvarsi kahvilassa vai hienommassa ravintolassa, aina ruoka on ollut vähintään hyvää. Olenkin syönyt täällä joka päivä Perun lahjaa maailman keittiöille, cevicheä. Yksinkertaista mutta niin hyvää. Ruoka on edullista ja lounas aikaan pienet ravintolat tarjoavat kahden ruokalajin menun joka maksaa noin kolme euroa.

Kaiken kaikkiaan kiva kaupunki olematta niin iso kuin luulisi.

Mitä opimme tällä kertaa? Perussa laskun maksaminen pankissa on paljon, paljon nopeampaa kuin kaupan kassalla ruoka ostosten maksaminen.

-Lee-

Tiilirakentamista 

 Pyramidi

 Huaca Puclla on kaupungin sisällä

 San Franciscon luostari

 Luostarin sisäpiha

 Ei se niin tarkkaa ole missä sitä lentää

 Liman liikuntapäivä. Joka sunnuntai Mirafloresin keskusta suljetaan klo 7.00-13.00 jalankulkijoiden ja

 pyöräilijöiden käyttöön

 Tanssinopetusta pääkadulla.

Oppilaiden jalka ei nouse ihan yhtä korkealle kuin opettajan.

 Hieman vanhempia tanssijoita

Keskustan surffirannan laituri

Laiskottelua Limassa

Helposti tulee kirjoitettua enemmän siitä kun tapahtuu paljon. Pitkällä matkalla olo on kuitenkin paljon muutakin kuin jatkuvaa toimintaa. Aluksi siihen on vaikea tottua. On sellainen olo että pitäisi jotenkin kokea ja suorittaa kaikenlaisia matkailijajuttuja koko ajan, muuten aika menee hukkaan.

Silloin kun on selkeä missio esimerkiksi surffata, tällainen olo ei niin helposti tule päälle. Muuten kyllä, yllättävän helposti.

Totuus on kuitenkin, että tulee ähky, ei jaksa, haluaa vaan olla rauhassa välillä. Jatkuva kokemisen vyöry turruttaa ja alituinen seuraavan päivän suunnittelu alkaa tympimään.

Saavuimme Limaan aamulla, melko rasittavan, Santiagon kentällä vietetyn yön jälkeen. Itse olin nukkunut viimeisellä lennolla parisen tuntia, en juuri muuta. Olo oli unenpuutteesta krapulainen. Huonetta emme luonnollisesti saaneet heti tullessamme, mutta onneksi hostellissa oli miellyttävä kattoterassi ja sohva, johon saattoi pötkähtää. Kävimme lähibaarissa syömässä pari empanadaa eli lihapiirakkaa ja sen jälkeen kaaduimme päiväunille. Pienten unienkaan jälkeen olo ei ollut mitenkään skarpein, joten lähdimme maltilliselle kävelylle ja syömään. Päädyimme Mirafloresin keskellä olevaan puistoon, joka tuntuu olevan kaupunkilaisten olohuone. Sen keskellä on eräänlainen kivestä tehty amfiteatteri, jossa on mukava istua ja lorvimme siellä mittaamattoman ajan ja katselimme menoa ympärillämme. 

Joukko nuoria askarteli tervetulo-julisteita ystävälleen ja paikalla pyörähti kuvausryhmä haastattelemassa heitä tulevista jalkapallon MM-kisoista. Puisto on täynnä kulkukissoja, ja monet kävivät silittelemässä niitä, lapset lähinnä jahtasivat.  Kissoista ilmeisesti pidetään huolta muutenkin ja niihin suhtaudutaan kuin lemmikkeihin. Ihmiset istuskelivat kissa sylissä, ja kun he lähtivät pois, kissa vaihtoi seuraavaan syliin. Paikalla oli myös mies, joka alkoi tekemään penkillä sähkötöitä, ja kaivoi laukustaan valtavan määrän johtoja ja erilaisia vempaimia.  Päivän paras oli kuitenkin vanhempi, kiinalainen mies. Hänellä oli kädessään pieni matkaradio, joka raikasi todella korvia särkevää kiinalaista musiikkia. Olimme jossakin vaiheessa aivan varmoja, että kyse on piilokamerasta, sillä hän asetti aina radion niin, että musiikki kuului hänestä poispäin, luukutti täysillä ja istui muina miehinä vieressä. Välillä tuntui kuin hän olisi seuraillut ohikulkijoiden reaktioita. Ihmmiset vilkuilivat ensin huvittuneesti ja hetken päästä jo hieman ärtyneesti.

Välillä herra nousi ylös ja käveli soitto soiden ympäri puistoa.

Ehkä kyseessä oli jonkinlainen kulttuurivienti. Keino jolla muutkin saataisiin ymmärtämään herran lempimusiikkia.

Joskus on kiva vain olla ja pällistellä, varsinkin kun viime päivinä ollaan liikuttu edestakaisin satoja ja tuhansia kilometrejä. Ja aurinko ja lämpö tuntuivat todella luksukselta Patagonian jatkuvan viiman jälkeen.

-Kaisa

 Tällä kertaa puistossa oli käynnissä keramiikapaja

Liman keskustan läheltä löytyy surfiranta

Ensimmäinen päivä erillään

Kaisan päivä:

Seuraava kohteemme oli Torres del Painen kansallispuisto. Tätä tituleerataan usein yhdeksi maailman hienoimmista trekkipaikoista joten odotukset olivat korkealla. Ensin matkasimme naurettavan lyhyen, kolmen tunnin, bussimatkan Puerto Natalekseen. Se on pikkukaupunki, joka hyvin paljon elää Torres del Paineen tulevista patikoitsijoista ja se näkyy. Hostaleja joka kulmalla ja ylihinnoiteltuja varustevuokraamoja sekä kauppoja oli pilvin pimein. Aika pian ilmeni, että Leen kipeytynyt polvi ei kestäisi kävelyä, joten aloimme miettiä vaihtoehtoja. Loppujenlopuksi lähdin sitten yksin tekemään päivätrekkiä, useamman päivän reissun sijasta. Ensimmäinen asia joka tulee selväksi aika pian on se, että kaikki maksaa suhteettoman paljon. Kansallispuiston pääsymaksu on 18 000 pesoa eli noin 36 taalaa. Bussi sinne melkein saman verran,  joka muihin Chilen bussihintoihin verrattuna on todella paljon. Pelkkä peti refugiossa 46 taalaa ilman aterioita (high seasonilla vielä paljon enemmän) jne. Itseäni alkoi hieman ärsyttämään kaikki rahastus.

Päätin kävellä ylös Mirador Las Torresille, josta sitten nuo Painen kuuluisat tornit näkyvät. Nousu oli  reipas, about 700m ylös ja maisemat kauniit. En tiedä onko ongelma se, että vietän normaalistikin paljon aikaa vuorilla, mutta kun pääsin perille niin minusta tuntui kuin olisin seissyt Dolomiiteilla, Tre Cime di Lavaredon edessä. Maisemat perillä voisi kiteyttää siihen, että tuntui kuin toisessa suunnassa olisi katsellut Dolomiitteja ja toisessa Norjaa. Polulla oli vähän liikaa väkeä minun makuuni, tuntui että koko ajan sai olla tervehtimässä tai väistämässä. Mitenköhän paljon ihmisiä onkaan korkeasesongin aikaan?

Tein alussa sen virheen, että lupasin kävellä Chileläissyntyisen Lisin kanssa. Hän oli kuitenkin melkoinen säätäjä, ja kesti tunnin ennenkuin päästiin liikkeelle. Paluubussi takaisin Puerto Natalekseen lähti puoli kahdeksalta, enkä ollut ihan varma reitin kestosta joten oli pakko hilpaista omille teilleni aika pian, kun huomasin että Lis halusi kuvata jokaista kukkaa, eikä muutenkaan ollut niitä kaikista hyväkuntoisimpia. Lopputulos oli siis se, että jouduin hieman juoksemaan polkua ylös, ja siitä iski pikkuisen liikaa työfiilikset. Alaspäin tullessa mietiskelin sitten, että ehkäpä patikoinnin voi nyt vapaa-ajalla jättää vähemmälle. Kun pääsin takaisin Puerto Natalekseen ja hostellille, siellä odotti Leen loihtima illallinen viineineen ja se tuntui taivaalliselta. Hassua oli se, että tämä oli ensimmäinen päivä kolmeen kuukauteen kun vietimme päivän erossa. Itse asiassa se tuntui vähän tylsältä, kun on tottunut hyvään seuraan.

Majoituspaikkamme Tin House oli pieni ja viihtyisä, ainoana miinuksena kylmyys, joka tässä vaiheessa alkoi tuntua hiipivänä ärsytyksenä. Rakentaminen koko Patagoniassa on melko ällistyttävää. Kylmää ja todella tuulista on ympäri vuoden, ja silti suurin osa taloista on todellakin pellillä päälystettyjä yksinkertaisine ikkunoineen ja kaasulämmittimineen. Seuraavaa majapaikkaa etsiessä ensimmäisenä kriiteerinä olikin lämmitys.

-Kaisa

Lähtö patikalle

Näkymiä noususta

Jokea seuraillen

Maali: Torres del Paine

Tre Cime di Lavaredo lähellä Cortinaa kesällä 2013. Eikä maksa mitään. See my point?

Leen päivä:

Punta Arenaksesta lähdimme kohti Puerto Natalesia joka on kolmen tunnin bussinmatkan päässä. Puerto Nataleksen vetovoima perustuu suosittuun luonnonpuistoon ja siellä oleviin kävelyreittiehin. Suosituin reitestä on W joka kestää 3-4 päivää. Meillä oli tarkoituksena käydä kävelemässä kyseinen reitti. Kaisa oli tehnyt paljon pohjatöitä ja selvittänyt tarkasti polut, teltta, makuupussi ym tavaroiden vuokraamisen, erilaiset pääsymaksut ja vaadittavat luvat jne. Samana päivänä kun lähdimme bussilla kohti Puerto Natalesta kipeytyi polveni. Oletin että vaiva on hetkellinen ja menee pian ohi. Bussimatkan jälkeisen päivän olimme tarkoittaneet varusteiden hankkimiseen joten polveni sai lepoa vielä seuraavanakin päivänä. Seuraavan aamuna totesin että Ushuaian vuorilla kävely on oli kuitenkin rasittanut jalkaa sen verran paljon että jouduin hylkäämään ajatuksen W:n kävelystä. Keskityin siis lekotteluun viileässä hostellihuoneesa.

Puerto Natales on sympaattinen pikkukaupunki jossa luonnonpuiston lisäksi ei oikeastaan ole mitään muuta. Muutaman päivän lepäämisen jälkeen päätimme lähteä tutustumaan luonnonpuistoon jota varten tänne alunperin tultiinkin. Kaisa halusi lähteä kävelemään vuorille ja niin halusin minäkin, mutta päätin kuitenkin säästää polveani turhalta rasitukselta joten menin bussikierrokselle. Itseäni harmitti että jouduin muiden setien ja tätien kanssa tylsälle bussikierrokselle kun taas Kaisa pääsee kiipeämään pitkin uljasta vuorta.

Sunnuntai aamuna klo 7.30 minua tuli hakemaan, yllätys yllätys, pikkubussi. Pikkubussi oli lastattu kahdella tanskalaisella tytöllä meidän hostellista, japanilaisella opettaja pariskunnalla jotka olivat 1 vuoden ja 10kk matkalla, hong kongilaisella joka asuu Kaliforniassa ja brasilialaisilla sisaruksilla. Matkanjohtajana ja autonkuljettajana toimi herra joka ei puhunut muuta kuin espanjaa. Kävimme aamulla lyhyen keskustelun jonka aikana tuli selväksi että emme tule päivän aikana juttelemaan enempää:

Kuljettaja: veöö aa juu from?

Minä: From Finland

Kuljetta: Angleterree? Loontoon?

Minä: No, from Finland

Kuljettaja: Iiiirland?

Minä: No, F i n l a n d

Kuljetta: Elsinki?

Minä: Si

Kuljettaja: ich sprech etwas Deutsch. (puhun vähän saksaa)

Minä: Si, ok. Gut.

Bussi suuntasi keulansa kohti Mylodonin luolaa. Kyseinen luola on saanut alkunsa jääkauden aikana ja sen jälkeen kasvanut tuuleen, jään ja hiekan yhdistelmän vaikutuksesta. Luola on yllättävän iso ja syvä. Luola on Amerikan mantereen merkittävin arkeologinen tutkimuspaikka, joten alueet jolla pääsi kävelemään oli rajattu tarkasti. Nimensä luola on saanut sieltä löydetyn nahanpalan mukaan. Palanen nahkaa kuului 5.000 vuotta sitten eläneelle jättiläslaiskiaiselle. Nahanpala löydettiin 1800-luvun lopulla ja sitä säilytettiin asianmukaisesti saksalaisen löytäjän äidin kaapissa. Tai näin ainakin Chatwin väitti.

Täältä matka jatkui erilaisten järvien ja jokien reunastamaa tietä pitkin kohti Torres del Painen luonnonpuistoa. Taas kerran luonto oli uskomattoman hienoa ja mahtavaa. Valitettavaa oli se että emme puhuneet kuljettajan kanssa mitään samaa kieltä edes auttavasti, olen varma että hänellä olisi ollut paljon mielenkiintoisia juttuja kerrottavana. Sen sijaan porukkana keskustelimme monenlaisista asioista, japanilaisesta koulujärjestelmästä, siitä muuttaako kalifornialainen eläkeläinen takaisin Hong Kongiin vai tuleeko opiskelemaan euroopan historiaa pohjoismaihin, miksi te syötte poroja, tanskalaisesta leivästä jne.

Torres del Painen luonnonpuiston sisäänpääsy maksu kirpaisi: 36 $ pelkästään siitä että ajamme autolla sen läpi. Mutta toisessa vaakakupissa painoivat mahtavat maisemat joita on turha yrittää hinnoitella. Paikka on uskomaton. En ole aikaisemmin nähnyt niin jylhiä maisemia yhdistettyinä uskomattomiin pilvimuodostelmiin, jäätikköä ja sen tasaiseksi jauhamaa isoa sorakenttää, isoja koskia, Guanaco-laumoja, isoja kotkia liitelemässä tasankojen yllä. Muutaman vuoden takaisen metsäpalon mustaamia puita jotka kasvoivat eriväristen järvien rannaoilla. Järvien väri olisi sinistä, harmaata, vihreää ja kellertävää. Valokuvani eivät todellakaan tee oikeutta näille luonnon ihmeille. Niiden mahtavuutta ei yksinkertaisesti pysty sovittamaan valokuvaan.

Retki kesti 12 tuntia jonka aikana ehdin tutustumaan parhaiten japanilaiseen pariskuntaan. He olivat kotoisin Hiroshimasta ja olivat lähteneet liikkeelle melkein reilu vuosi sitten. Meitä on odottamassa joulukuussa majapaikka Hiroshimassa ja retki Hokkaidon saarelle katsomaan lämpimässä lähteessä kylpeviä apinoita.

Odotan saavani vuoden 2014 kulttuurivienti palkinnon sillä kerroin heille menestyksekkäästi Hajosiko Toyotasi vitsin. 

-Lee-

PS. Mitä opimme tällä kertaa: älä aliarvioi turisteille järjestettyjä bussiretkiä.

Ja jälkeenpäin ajatellen oli onni onnettomuudessa että polveni alkoi vihoittelemaan. Sillä W:n käveleminen olisi ollut helkutin hankalaa koska olimme loppujen lopuksi varustautuneet liian kevyesti teltassa yöpymiseen. Pelkkä pipo ja villahanskat eivät riitä lämmittämään jos yöllä vuorilla puhaltaa yli 100 km/h tuuli.

Mylodonin luola

Torres del Painen kansallispuisto

 Torres del Painen kansallispuisto sekä Satoshi ja Eri

 Jäätikön pohjalla tuuli erittäin kovaa- oikealla on tuulen vinouttamia ihmisiä

 Kansallispuiston tarjontaa

 Renkaanvaihto

 Jäätikön sulamisvesiä

 Kuvaushetki

 Guanakoja

Lapussa lukee että olemme Chilessä ja jotain muuta.

Ushuaia osa 2

Ennen kuin lähdimme takaisin kohti pohjoista kävimme vielä Parque Nacional del Tierra del Fuegossa, eli Tulimaan kansallispuistossa, sekä vankilassa. 

Aamiaisen jälkeen hyppäsimme, taas kerran, pikkubussin kyytiin. Tällä kertaa tiedossa oli aidosti lyhyt matka eli 25 kilometrin ajomatka. Paikallinen tiekummallisuus on se että vaikka oltaisiin kuljettu satoja kilometrejä hyvälaatuista maantietä pitkin niin viimeistään muutama kilometri ennen perille pääsyä eteen tulee huonokuntoinen soratie. Niin tälläkin kertaa.

Täällä ei ole vielä ollut sellaista päivää etteikö olisi tuullut. Tuuli on pääsääntöisesti erittäin voimakasta ja riippuen siitä puhaltaako mantereelta vai etelä-navalta päin, joko hyytävän kylmää tai vain epämielyttävän kylmää. Tuuli oli tällä kertaa lämpimämmästä suunnasta joten saimme kävellä hieman lempeämmässä kelissä. Ensimmäinen huomio paikasta oli se, että luonto muistuttaa yllättävän paljon Suomea. Metsä muodostui vaivaiskoivujen näköisistä puista ja suomalaisen omakotitalon nurmikon yhdistelmästä. Taustalle oli laitettu älyttömän hienoja suoraan järvestä kohoavia lumihuippusia vuoria. 

Seuraavana päivänä teimme tarkkaa ja aikaa vievää kenttätutkimusta siitä mikä bussiyhtiö veisi meidän edullisimmin takaisin Punta Arenakseen. Tuntien selvitystyön tulos oli se että kaikki olivat käytännössä samanhintaisia. Turhan työn tekemisestä ärsyyntyneinä päätimme pitkästä aikaa syödä hieman paremmin. Italialaista ruokaa tarjovan ravintolan ikkunassa oleva tarjous sai houkuteltua meidät sisään. Rikoimme omaa, kirjoittamatonta sääntöä: älä syö italialaisessa ravintolassa missään muualla kuin Italiassa. Tätä sääntöä olisi pitänyt noudattaa. Hyvä viini ei pelastanut pahaa ja vetistä pastaa. Seuraavaksi oli tiedossa oli matka vankilaan, kulkematta lähtöruudun kautta.

Ushuaia on käytännössä rakennettu vankien toimesta. Paikan oli tarkoitus olla rangaistuspaikka paatuneille rikoksensa uusijoille. Alunperin muutaman kymmenen vangin vankila paisui aikojen saatossa isommaksi ja osa vapautuneista vangeista jäi Ushuaihin. Vankila toimii nykyisin museona jossa kerrotaan myös alkuperäiskansoista. Ennen länsimaisten ihmisten tuloa alueella asui Yamana inteniaaneja. Olimme molemmat ihmetelleet että miksi kuvissa ja piirroksissa alkuasukkaat esitetään ilman minkäänlaisia vaatteita vaikka kuvissa on selkeästi talvi. Oikea vastaus on se että he eivät käyttäneet minkäänlaisia vaatteita. Eivät edes talvella. He kulkivat talvellakin alasti ja puhtaudesta piti huolen sade. Liikkuminen tapahtui kaarnaveneillä joita melottiin melalla tai käsin. Kaikki sujui hyvin kunnes heille tarjottiin vaatteita. Vaatteet käytännössä tappoivat Yamana intiaanit koska niiden kautta levisivät sairaudet eikä sade enää pitänyt heitä puhtaana. On hyvin vaikea uskoa että joku selviää alasti siinä ilmassa missä itsellä on kylmä vaikka on kunnon vaatteet päällä. Kukin tyylillään.

Seuraavana aamuna oli aika sanoa hei hei Ushuaialle. Edessä oli uusi 12 tunnin bussimatka. Koska olimme oppineet edellisestä matkasta sen, että eväitä kannattaa varata mukaan, niin repusta löytyi monenlaista syötävää. Paitsi että Argentiinasta Chileen ei saa viedä seuraavia tuotteita: lihaa, juustoa, hedelmiä eikä viljatuotteita. Ennen rajaa oli kiire syödä kaikki tehdyt sämpyät. Rajalla vientikielto otetaan tosissaan ja matkustajien laukut nostetaan ulos bussista ja läpivalaistaan. Jostain syystä myslipatukat sai viedä rajanyli. Ilmeisesti se ei sisällä mitään muuta kuin keinotekoisia aineita. Magalhaesin salmi ei halunnut päästää matkustajia pois Tulimaasta. Salmessa puhalsi todella kova tuuli eivätkä lautat  pystyneet ylittämään salmea. Odotimme tuulen tyyntymistä yli 6 tuntia. Meidän lisäksi odottamassa oli koko ajan pitenevä auto ja rekkajono. Illan pimetessä tuuli laantui hieman ja lautta pääsi hakemaan meidät.

Olimme myöhään illalla perillä Punta Arenaksessa. Yöpaikka oli varattu pienestä hostellista joka tuntui kuin olisi mennyt jonkun kotiin. Mukavaa oli se että meidän ei tarvinnut etsiä sateessa majapaikkaa koska hostellin isäntä tuli hakemaan meidät bussiasemalta. Lauttoja odottaessa olimme tutustuneet italialaiseen kardiologi pariskuntaan joiden jatkoyhteys meni odottamisen takia pieleen. Heille löytyi samasta paikasta yöpaikka kuin meillekkin joten isännän pikkuauto oli täynnä matkustajia ja reppuja.

Mitä opimme tällä kertaa? Tulimaan nimi tulee siitä että Magalhaesin saapuessa intiaanit sytyttivät merkkitulia rannoille varoittaakseen toisia oudosta tulijasta, Lee oppi, Kaisa tiesi. 

Ja sen että Chilessä on ollut 133 maanjäristystä viimeisen vuoden aikana.

-Lee-

 Kansallispuiston eläin

Kansallispuiston kävelijä

Suomalaisen takapihan nurmikko eikun... arktinen maisema.

 Vankila

 Paluumatka

 Patagonian tasaista maisemaa

Tulimaata ja jäätä

Meille molemmille Patagonia oli yksi niistä kohteista, joita emme halunneet jättää väliin ja Chatwinilla on varmasti osansa asiassa. Jossakin vaiheessa, vielä Costa Ricassa ollessamme, olimme hetkellisesti sitä mieltä, että tulee liian kalliiksi ja hankalaksi matkustaa tänne asti tällä keikalla. Onneksi kuitenkin muutimme mielemme. Punta Arenasista matka jatkui kohti Ushuaiaa, Tulimaahan Argentiinan puolelle. Matkalle lähdimme tietysti bussilla, kuinkas muuten.

Bussimatka kesti 12 tuntia ja matkalla ylitimme Magalhaesin salmen sen kapeimmasta kohtaa. Meri oli peilityyni, matkan aikan näimme delfiinejä, emmekä tässä kohtaa vielä tienneet miten onnekkaita olimme lauttamatkan suhteen, sen opimme vasta paluumatkalla, johon palaamme myöhemmin. Bussilla matkustamisen upea puoli täällä on se, että todella tajuaa kuinka hurjia välimatkat ovat. Matkalla näkyi silmänkantamamattomiin kellertävää tasankoa, jossa laaman sukulaiset, guanacot,  sekä nandut, emun näköiset isot linnut, laidunsivat. Lee näki myös monta kettua, mutta itse taisin nukkua niiden ohitse. Maisema oli oikeastaan yllättävän tasaista, sellaista venytettyä Pohjanmaata ilman latoja. Muutama farmi siellä täällä, mutta muuten asutusta nolla. Silti kaikki näytti jotenkin todella satumaiselta.

Väli-Amerikassa bussit aina pysähtyivät tietyin väliajoin ruoka- ja vessatauolle. Kantapään kautta opimme että täällä ei pysähdellä turhia ja rajamuodollisuudetkin hoidettiin nopeasti, joten hieman jouduimme kiristelemään nälkävyötä. Argentiinan rajalla olin jo melkein hot dog kädessä kioskin tiskillä, kun  kuljettajan apumies viittilöi kiukkuisesti, että matka jatkuu. Onneksi sentään Pachego Bus tarjosi myslipatukkaa ja pillimehua.
Vaihdoimme Rio Grandessa isosta bussista toiseen pikkuvaniin ja sillä köröteltiin perille. Myös maisemat alkoivat muuttua. Aivan yhtäkkiä tulivat esiin lumihuiput ja sen jälkeen niiden välissä lepäävät vuonot ja järvet. Ushuaiaan saapuessamme nälkä ja väsymys kaikkosivat, kun aurinko laski ja värjäsi jo valmiiksi upean maiseman.

Seuraavana päivänä päätimme lähteä kävelemään Glaciar Martialin jäätikölle, joka sijaitsee kaupungin yläpuolella. Polulta kuulemma olisi upeat näköalat Ushuaiaan. Ja sieltä oli. Kävelimme suurimman osan matkasta kotoisasti lumella. Meillä oli myös kaikenlaista hauskaa kävelyseuraa. Ensin mukaamme lähti perinteisesti kaksi pörröistä koiraa, jotka seurasivat visusti meitä loppun saakka, vaikka toinen välillä kävikin tottuneesti poseeraamassa muidenkin kävelijöiden kainalossa.
Polun alkupäässä oli vaihtelevista Etelä-Amerikan maista kotoisin olevia hilpeitä turisteja, jotka selvästi eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneet lunta. Heille riitti kävely lumirajalle asti, ja siellä he sitten antaumuksella möyrivät lumessa ja menivät lumisotaa. Muutama sisukas kaveri tuli ylös asti kangastossuilla ja collegepaidassa. Kun tulimme alaspäin, vastaan alkoi tulla joukoittain jonkinlaiseen laivastouniformuun pukeutuneita nuoria. Myöhemmin, kun saavuimme takaisin Ushuaiaan tälle löytyi selitys, satamassa oli suurehko purjelaivatapahtuma, johon oli saapunut useita koululaivoja eri puolilta Latinalaista Amerikkaa.

Koko päivän ulkoilun jälkeen hehkutimme kilpaa lämmintä huonettamme ja kuumaa suihkua. Siinä suhteessa hotelliamme ei voinut moittia, vaikka siellä olikin omituisia sääntöjä, kuten se, että hotellihuoneessa ei saa syödä. Leellä oli ollut edellisenä päivänä epämiellyttävä keskustelu asiasta hotellin omistajan kanssa. Luonnollisesti kapinoimme tätä älyttömyyttä vastaan syömällä kuitenkin ja  vitsailemalla loputtomasti siitä, kuinka omistaja kuuntelee oven takana keksipaketin rapinaa ja ratsaa roskiksia. Pieni asia, mutta jotenkin tosi ärsyttävä. Ensiksikin, sääntöä ei mainittu missään, omistaja ilmoitti siitä Leelle, kun näki tämän kantavan ruokakassia. Toiseksi, itse asun hotelleissa vähintään yhtä paljon kuin kotona, ellen enemmänkin, enkä missään, koskaan, ole moiseen törmännyt. Omistaja halusi että eväitä syötäisiin yläkerran tyhjässä, kolkossa aamiaishuoneessa, mutta missä menee eväiden raja? Voiko syödä omenan, suklaapatukan jne.
Pöljä juttu kertakaikkiaan.

Opimme myös että siinä säässä kun suomalainen laittaa pipon tiiviisti päähän ja ja takin kaulukset tiukalle ( myös Lee!), patagonialainen hengailee t-paidassa ja shortseissa.

-Kaisa

Patagoniaa

 Melkein saatu hot dog

Matkalla ylös jäätikölle 

Näkymä alas Ushuaiaan

Koira tönii 

Ushuaia 

Koululaivoja

Paljon lentämistä ja lentokyvyttömiä lintuja

Olimme varanneet meno-paluu lennot Panamasta Limaan, vaikka tarkoitus oli käyttää ainoastaan menolento. Lentolippujen ihmeellinen hinnoittelu tarjosi meille lähes puolta edullisemmat lennot tällä tavoin. Menolento oli San Salvadorin kautta ja paluu olisi ollut seuraavana päivänä maailman kokaiinikeskuksen, Kolumbian Bogotan, kautta takaisin Panamaan. Saattaa kuulostaa tulliviranomaisen mielestä melko epäilyttävältä.

Saavuimme Limaan kahden jälkeen aamuyöstä. Saimme rangaistuksen heti lennoilla kikkailustamme, sillä laukkuja ei näkynyt hihnalla ja kuulimme että ne oli jostain kumman syystä merkitty kuljetettavaksi Bogotaan. Laukut lopulta kuitenkin löytyivät ja pakko kommentoida että saimme Liman kentällä parempaa palvelua kuin missään aikaisemmin. Kaisa ei uskonut korviaan kun laukkuja odottaessamme virkailija tuli omatoimisesti kysymään, onko meillä ongelmia laukkujen kanssa.

Olimme tilanneet tilanneet hotellilta kyydin, joten onneksi ei tarvinnut yöllä säätää taksien kanssa. Koska meillä oli ainoastaan 1,5 päivää aikaa olla Limassa, niin emme ehtineet kovinkaan hyvin perehtymään kaupunkiin. Pikaisen visiitin perusteella Limassa saa todella hyvää ruokaa ja kaupungin keskustan kupeessa on hyvännäköinen surffiranta. Patagoniasta paluun jälkeen meillä on paremmin aikaa perehtyä Limaan.

Limasta lensimme Santiagon kautta Punta Arenasiin. Lento kesti mukavat 22 tuntia joka sisälsi yöpymisen Santiagon lentokentällä. "Nukkuminen" tapahtui lentokentän ravintolan tuolissa. Kun lopulta pääsimme perille Punta Arenasiin oli sää muuttunut aivan toisenlaiseksi mihin olimme tottuneet. Vaikka Patagoniassa on kesä, on siellä silti perhanan kylmä. Jouduin menemään pipo-hansikas-fleece kauppaan koska matkalle pakatuista kesävaatteista ei ollut mitään hyötyä. Punta Arenas on yllättävän iso ja vilkas kaupunki ollakseen keskellä ei mitään. 

Punta Arenaksesta käsin teimme tähän mennessä yhden hienoimmista retkistä. Kävimme sanomassa Magdalenan saaren pingviineille päivää. Lähdimme retkelle aamuhämärässä. Laivamatka saarelle kesti kaksi tuntia. Perillä meitä odotti käytännössä autio saari jolla oli kahta vartijaa lukuunottamatta vain pingviinejä. Kaisa oli huolissaan siitä että emme näkisi pingviinejä koska osa niistä oli jo lähtenyt takaisin Brasiliaan. Huoli oli turha, saarella oli edelleen 65.000 pingviiniä. Saari oli karu ja hyvin tuulinen, mutta selkeästi pingviinien suosiossa. Siellä kulki ainoastaan yksi kapea polku jota pitkin sai kävellä. Muualle meneminen oli kiellettyä. Pingviinit eivät pelänneet ihmisiä mutta eivät myöskään tulleet kerjäämään mitään. Toisin sanoen, olimme pingviineille yhtä tyhjän kanssa. Aikaa saarella olemiseen oli yksi tunti. Tänä aikana piti ehtiä käymään polkua pitkin ylhäällä majakalla ja ehtiä takaisin laivalle. Vaikka tunti kuulostaa lyhyeltä ajalta ei myrskyn keskellä olisi tarjennut olemaan yhtään pidempään. Kertakaikkiaan huikea paikka. Karu, kylmä ja autio saari keskellä merta jolla on paljon pingviinejä. Eikä muuta.

Mitä opimme tällä kertaa? Magalhaesin pingviinillä on kaksi mustaa raitaa vatsassa.

-Lee-

 Auringonlasku Liman hotellihuoneesta käsin

Magalhaesin pingviini 

Magdalenan saaren majakka 

Retkeilijät 

Pingviini kotikolonsa reunalla 

Karu saari 

Nokka kohti tuulta 

Pingviini ja matkailijat 

Ei muuta kuin pingviinejä 

 Saaren väriläiskä

Paluumatka 

Kuvassa näkyy majakka ja vartijoiden kopit

Fleece-mies ja Pisco sauer