Halusimme seuraavaksi siis Atlas-vuoristoon. Emme oikein tienneet miten ja minne, mutta päätimme hankkiutua pikkukylään nimeltä Imlil, joka tuntui olevan lähtöpaikka monille patikoille. Sieltä lähdetään myös nousemaan Jebel Toubkalille, joka on Pohjois-Afrikan korkein vuori, ja se nousu alkoi meitäkin kutkuttaa. Lähdimme Essaouirasta aamuvarhain bussilla Marrakechiin ja sinne päästyämme aloimme selvittää miten pääsisimme Imliliin. Olimme kyllä etsineet infoa siitä jo aikaisemmin, mutta ne olivat keskenään ristiriitaisia ja oppitunti oli mennyt perille siitä, että Ramadan vaikuttaa matkustamiseen yllättävän paljon.
Olimme ajatelleet yrittää ns. gran taxia, joka on tietynlainen yhteistaksi, vanha mersu johon voi ostaa istumapaikan halvalla. Lee päätti kuitenkin yrittää tinkiä meille hintaa jo rautatieasemalta ja sai niin hyvän hinnan, että ei ollut järkeä ensin ottaa taksia paikkaan josta grand taxit lähtevät ja jäädä sinne odottelemaan. Ystävällinen vanha herra lähti siis viemään meitä Imliliin. Takseilla on todella vähän töitä Ramadanin aikaan kun ihmiset pysyvät päivisin kotona, joten hinnatkin tippuvat. Matka kesti noin 1,5 tunti, josta viimeset puoli tuntia oli todella kapeaa mutkaista tietä. Olimme tyytyväisiä että kuljettajalla oli rauhallinen ajotapa sillä olimme kuulleet, että grand taxit kaahaavat monesti itsemurhavauhtia. Maisemat muutuivat aivan yhtäkkiä Marrakechin punertavasta tasangosta takana kohoavaan Atlas-vuoristoon, pikkukyliin ja yllättävän vihreään kasvillisuuteen.
Kun saavuimme Imliliin, kysyimme kuljettajalta voisiko hän heittää meidät majapaikkaamme, koska olimme katsoneet kartasta, että se oli vähän kylän ulkopuolella. Jälkeenpäin nauratti. Majatalo jonka olimme summamutikassa varanneet oli Imlilin ulkopuolella olevassa berberikylässä, johon oli puolen tunnin kävelymatka, välillä metsäpolkua pitkin. Jo heti Imliliin saavuttuamme tapahtui asioita joihin emme olleet tottuneet. Meitä autettiin ilman että haluttiin rahaa, ihmiset tervehtivät ystävällisesti ilman että halusivat myydä jotakin ja majatalomme isäntä, Ibrahim, oli meitä vastassa polun päässä. Hän soitti pojalleen että olemme tulossa ja kun olimme kävelleet jonkin matkaa pikkutietä ylöspäin, meitä odotti nuori mies, joka auttoi laukun kantamisessa ja ohjasi meidät metsikön läpi kylään ja majataloon.
Saavuimme majatalon ovelle kylässä kiemurtelun ja kanojen yli hyppimisen jälkeen. Oveen oli kirjoitettu tussilla "welcome". Ensimmäinen ajatukseni oli: "Miten on mahdollista varata tällainen paikka booking.comista?". Astuimme sisään verhoja, tyynyjä ja mattoja täynnä olevaan huoneeseen, joka vaikutti siltä kuin olisi astunut sisään jonkun kotiin. Meidät ohjattiin istumaan sohville ja kohta saapui toinen veli, Hassan, tuomaan minttuteetä ja juttelemaan mukavia. Hän oli silmin nähden väsynyt ruuan ja juoman puutteesta, kuten kaikki kyläläiset kuumaan päiväsaikaan, mutta pinnisteli parhaansa mukaan ja koetti saada meidät tuntemaan olomme tervetulleeksi.
Juttelimme hänen kanssaan Toubkalille kiipeämisestä ja hän kertoi että voimme ottaa oppaan, mennä keskenämme tai vuokrata pelkän muulin, joka näyttää tien. Päätimme että käymme vielä paikallisten vuoristo-oppaiden toimistossa juttelemassa ja päätämme sitten.
Huoneemme oli olohuoneen vieressä ja meillä oli luksuksena oma vessa ja suihku. Niissä olosuhteissa se oli todellinen luksus, vaikka välillä vettä ei tullutkaan ja pyyhkeitä tuskin oli vaihdettu edellisten asiakkaiden jälkeen. Talossa oli myös kattoterassi, jolta avautui näkymä kylään, vuorille ja vihreään laaksoon.
Sovimme Hassanin kanssa että syömme majatalossa ja lähdimme käymään alhaalla Imlilissä. Vuoristo-oppaiden kanssa juteltuamme tulimme siihen tulokseen, että emme tarvitse opasta, vaan lähdemme Toubkalille kaksistaan. Oli todella hämmästyttävää, että opastoimistosta sanottiin rehellisesti, että voimme aivan hyvin mennä kaksistaan, eikä yritetty myydä mitään kallista palvelupakettia.
Palasimme majapaikkaan ja istuskelimme terassilla katselemassa, miten kotieläimet ajettiin talojen väliin aitaukseen yöksi ja aamiaista valmisteltiin auringoslaskua varten.
Olimme sopineet illallisen jo puoli seitsemäksi, koska meillä oli seuraavana aamuna aikainen herätys, ja koska siten isäntäväki pääsi itse syömään päivän ensimmäistä ateriaa, eli aamiasta, auringon laskun aikaan.
Meidän illallisemme koostui maidosta ja suurimoista valmistetusta berberikeitosta, kanataginesta, jonka raaka-aine oli luultavasti kotkottanut vielä hetki sitten pihassa sekä vastaleivotusta leivästä.
Jälkiruuaksi saimme vielä hedelmiä ja minttuteetä.
Otimme minttuteet mukaan ja nousimme terassille katsomaan auringonlaskua. Vuoret värjäytyivät punaisiksi ja ilmassa oli odottava tunnelma. Talon isäntä nousi myös terassille mukanaan kaksi taatelia, joilla hän auringon laskiessa lopettaisi sen päivän paaston. Hän ei juuri jaksanut jutella, mutta ei ollut mitään tarvettakaan siihen. Kun muessin aloitti huutonsa talomme vieressä olevasta minareetista ja se kaikui vuoren seinämistä, tunnelma oli todella maaginen ja liikuttava. Ibrahim huokaisi syvään ja söi hitaasti taatelinsa. Hetken päästä kaikkialta kylästä alkoi kuulua iloinen puheen pulputus, kyläläiset valmistautuivat syömään päivä odotetuimman aterian.
Yöllä heräilimme milloin muulin, milloin lehmien tai kanojen ääniin. Neljän maissa alkoi myös kuulua nuoren tytön laulua. Olimme sopineet aamiaiset 5:30, jotta pääsisimme aamun viileydessä liikkeelle. Heräsimme viideltä, ja tunsimme melkein syyllisyyttä siitä, että pakotimme isäntäväen heräämään niin aikaisin. Kun saimme aamiaispöytään vastaleivottua leipää, tajusimme kuitenkin, että elämä noudattaa erilaisia rytmiä kuumaan kesäaikaan berberikylässä. Luultavasti kuulemmamme laulu tulikin leivän leipojan suusta.
-Kaisa
We decided to climb Jebel Toubkal, the highest peak of Northern Africa. The trip to Atlas mountains was definitely a highlight of our moroccan adventure. Sleeping in a berber village of Mazik was very heart warming experience as our hosts were very gentle and we got really good food. The house had a terrace with a magic view over the mountains.
We are really happy that in the end we decided to head to the mountains!
Marrakechin rautatie-asema ammottaa tyhjyttään.
Tyhjyys auttoi taksin kanssa hintaneuvotteluissa.
Tie majapaikkaan Mzikiin.
Imlilin katukuvaa.
Ihme juttu että taksi ei vienyt perille saakka.
Edelleen matkalla majapaikkaan.
Ja edelleen kävellään majapaikkaan.
Talon katolta on näkymä laaksoon.
Yksi matkan hienoimmista hetkistä.
Auringon laskiessa moskeijan rukouskutsu kaikui vuoren seinistä.
Illaksi lehmät ja kanat ajetaan turvaan talojen väliin.
Näkymä laaksoon.
