Suomenkielisiä kirjoja Euroopasta

Syyskuun alussa minun oli lähdettävä parin viikon visiitille Eurooppaan töihin. Se oli hölmöä tietysti aikataulun kannalta, mutta pakollinen töiden takia.
Lennähdin siis Denpasarista Jakartaan ja Kuala Lumpurin ja Frankfurtin kautta Milanoon.
Miten hienolta ja elegantilta Milanossa näyttikään! Ja kaikki toimi niin loistavasti! On hauska huomata, että asiat riippuvat paljon siitä mihin niitä vertaa. Melkein ujostutti kävellä kadulla matkustamisessa ryvettyneissä rytkyissä.
Vietin yön Milanossa, vanhassa tutussa hotellissa, ja seurakseni saapui italian siskoni Eleonora. Emme onnistuneet tapaamaan toukokuun Italian keikkamme aikana, sillä Ele käveli Camino de Santiagoa Espanjassa, ja nyt oli pakko päästä päivittämään kuulumisia. Hän siis hyppäsi junaan ja tuli illaksi Milanoon kanssani.
En muista milloin olisi risotto ja viinilasillinen maistunut viimeksi niin hyvältä. 

Seuraavaksi suhasin sitten ensin Liguriaan katsomaan paikkoja ja sieltä Langhen alueelle Piemonteen tarkistamaan polkujen kuntoa ja reittivalintaa. Langhessa sain taas nautiskella uskomattoman hyvästä ruuasta ja viinistä. Ihan kivaa vaihtelua indonesialaiseen ruokaan, pakko myöntää! Astissa melkein tuli kyyneleet silmiin Pompa Magnassa, yhdessä lempiravintoloistani, 

Asiakkaiden kanssa sitten patikoimme ensin Langhessa viinitarhojen ja linnojen lomassa viinejä maistellen, ja sitten jatkoimme Ligurian merimaisemiin.
Ei pöllömpi reissu etten sanoisi, ja samaa mieltä olivat asiakkaatkin.
Saattelin ryhmän takaisin Milanoon lennolle ja seuraavana aamuna hyppäsin itse koneeseen kohti Jakartaa.

Reissua voisi tietenkin kuvailla myös viinin ja kirjojen hakureissuksi. Tosin viinisaalis jäi yhteen pulloon, koska rinkka oli niin täynnä kirjoja, jotka isä oli lähettänyt Italiaan, ja jotka Ele sitten toimitti minulle. Suomenkieliset kirjat ovat vaihteeksi todellista luksusta! Ahmin jo heti kättelyssä Hannu Raittilan Terminaalin, joka muuten oli todella mielenkiintoinen ja aiheeseen sopiva, sekä Nelson Mandelan elämänkerran.

Kiitos Iskä!!!

-Kaisa

I had to go back to Europe for work, so I spent two weeks in Italy, which is not bad at all.
Milano looked really elegant and fancy after Indonesia and I kind of felt ashamed walking around with my old traveling clothes. I met Eleonora, my italian sister, in Milano. It was really wonderful to have a good italian dinner and talk about everything. 
My work took me to Langhe and Liguria and I took my clients trekking on the vineyards and coastal paths.
I also had a very important mission in bringing finnish books and some good wine to Lee. My dad had sent a pile of books to Ele. It so nice and relaxing to read in Finnish for a change! Thanks dad!! Thanks Ele!

Hiljaisuuden lahti, Baia del Silenzio

Outoa valoa Novellossa
Strange light in Novello

Viinipatikkaa
Wine trekking

Monforte d'Alba

Pompa Magnan herkkuja
Delicacies of Pompa Magna restaurant in Asti

Viininkorjuu oli juuri alkanut Cinque Terren rinteillä
Nice to walk on the slopes on Cinque Terre when the harvesting has just started

Sukuloiden upea näkymä Serralungassa
Great view from Sukula's 

Ligurian vuoret
Mountains in Liguria

Auringonlasku Sestrissä
Sunset in Sestri Levante

55km kilometrin kävely

Penichestä suuntasimme etelään, takaisin Alentejoon, jossa pistäydyimme asuntoa Portugalista etsiessämme. Vaikka emme sinne liikkumisongelman takia voineet jäädä silloin huhtikuussa pidemmäksi aikaa, se kuitenkin jäi kaivelemaan.
Emme olleet sen ihmeemmin suunnitelleet mitään, ainostaan buukanneet majoituksen Vilanova de Milfontesista kahdeksi yöksi. Ilma oli lämmin, auringonlasku jo ensimmäisenä iltana upea ja muutenkin fiilis kohdallaan, joten aloimme miettiä mitä tehdä seuraavaksi seudulla pysytellen.  Kun pari vuotta sitten olin alueella työn puolesta opintomatkalla, ajattelin jo silloin, että joskus vielä haluan kävellä rannikkoa pitkin kulkevan patikkareitin Fisherman's trailin. Ja kysymys olikin, miksi ei nyt?
Niinpä lähetimme rinkat edeltä kuljetuksella kolmen päivän patikkamatkan päähän Odeceixeen, heitimme päiväreput selkään ja lähdimme kävelemään.
Päätös osuittautui loistavaksi. Lee kertoo siitä seuraavassa lisää, olihan tämä hänelle ensimmäinen "majalta majalle" patikointimatka.

-Kaisa

Kävelyretki alkoi Vilanova de milfontesin kylästä kohti Almograven kylää. Edessä oli 15 kilometrin kävely jonka tarpomiseen piti opaskirjan mukaan mennä 5 tuntia aikaa. Ilmasta ei oikein osannut sanoa mitään- taivaalla roikkuvat pilvet olivat tummia ja taivas näytti muutenkin synkältä. Mutta toisaalta aurinko pilkisti pilvien välistä.

Alkumatka kuljettiin pitkin tienviertä mutta melko pian reitti kääntyi pois maantieltä, kohti merta. Polku oli merkitty selkeästi ja sitä oli helppo seurata, emme tainneet ensimmäisenä päivänä eksyä kertaakaan. Polku myötäili rannikkoa ja kulki pääsääntöisesti korkean rantatörmän päällä. 15 kilometriä ei kuulosta kovin pitkältä matkalta mutta reissuun tulee lisähaastetta jos sen kulkee pehmeässä hiekassa. Kengät ja sukat olivat täynnä hienoa hiekkaa. Aluksi kenkiä tuli tyhjennettyä usein mutta jonkin ajan kuluttua kilo hiekkaa kengässä ei enää haitannut. Pidimme reipasta tahtia yllä ja saavuimme perille tuntia aikaisemmin kuin mitä oppaan mukaan aikaa olisi pitänyt kulua. Ensimmäisenä päivänä tapasimme reitillä 2 pariskuntaa.

Almograven kylä ei ole koolla pilattu vaan koko kylän pystyy näkemään kerralla korkean hiekkadyyniin päältä. Kylän pienuus aiheutti myös sen että majapaikkoja ei ollut mitenkään liikaa tarjolla eli valitsimme kylän ainoan hostellin. Hostelli oli hauska tapaus siinä mielessä että se oli samalla aikamatka edesmenneeseen Neuvostoliittoon ja massiiviiseen betonirakentamisen historiaan. En muista että olisin nähnyt samanlaista Kose-Lükatin pioneerileirin reinkarnaatiota kuin tämä laitois oli. Kokemuksen autenttisuuden varmistamiseksi suihku oli säädetty hienosti kylmän ja haalean välimaastoon. Myös paikan asiakaspalvelu viety NL:n aikojen tasolle.
Hostellin vastaanotossa:

Me: Päivää, onko teillä vapaita huoneita ensi yöksi.
Hotellin täti: Kyllä on. Yhteismajoitus maksaa 28euroa ja kahdenhengen huone 30 euroa. Kumman otatte?
Me: Otetaan kahdenhengen huone.
Hotellin täti: Asia selvä. Nyt minulla alkoi lounastauko menkää odottamaan tuonne baariin (Baari oli kiinni). Tulen hakemaan teidät myöhemmin.

Yö saatiin nukuttua hyvin ja aamiaisen jälkeen (aamiaista valvoi tuima täti jonka tehtävänä oli tarkkailla että jokainen vieras otti ruokalan tiskistä lapussa imoitetun määrään aamaistarvikkeita eikä yhtään enempään) jatkoimme Zambujeira do Marin kylää. Päivän etappi oli pituudeltaan 22 kilometriä ja 7 tuntia. Ilma oli edellistä päivää kuumempi mutta mukava tuuli piti huolen jäähdytyksestä. Kävely jatkui pehmeässä hiekassa tarpoen. Maisemat muuttuivat edellistä päivää hienommiksi, jylhemmiksi ja näyttävimmiksi. Itse kävely alkoi muuttua myös mukavammaksi. Jollain tavalla aloin pitämään verkkaisesta tavasta matkustaa.

Kun kävelleen saapuu perille niin siitä on erilainen tunnelma kuin että olisimme tulleet bussilla. Nyt kylään saavuttin hiljalleen eikä siten että meidät olisi kipattu ulos, tavaroineen päivineen, linja-autoasemalle. En muista että olisin koskaan juonut yhtä hyvän makuista olutta kuin tämän tarpomisen jälkeen. Illalla menimme katsomaan jalkapalloa baariin, tiedossa oli Ghana- Portugal peli. Ottelun aikana tilasimme ruokaa joka oli iso tarjotin täynnä taskurapua eri muodoissa ja pullo valkoviiniä. Katsoimme peliä, vasaroimme rapuja palasiksi ja nautimme kylmää valkoviiniä. Koko komeus maksoi yhteensä 15 euroa. Valitettavasti Portugal putosi jatkosta.

Viimeinen osuus, Odeiceixen kylään, oli opaskirjan mukaan 18 kilometriä ja kestoltaan 7 tuntia. Tiedossa olisi hieman aikaisempaa enemmän nousua ja laskua. Viimeinen päivä oli maisemiltaan paras. Matkalla oli jyrkkien kallioiden päällä pesivia haikaroita, mahtavia kielekkeitä sekä lähes pienen autiomaan oloisia hiekkadyynejä. Tällä kertaa suurin osa matkasta sujui kova pohjaisella polulla eikä meidän tarvinnut tarpoa upottavassa hiekassa.

Tämä oli ensimmäinen kunnollinen patikkani. Kävely on mukavaa ja rauhallista etenemistä. Kävellessä ehtii huomata paljon pieniä asioista jotka jäisivät huomaamatta jos liikkuisi vaikka autolla. Hienointa patikoinnissa ei ole kävely vaan perille saapuminen. On hienoa kun tuntee ansainneensa oluen ja hyvän illallisen. Lähden erittäin mielelläni uudestaan patikoimaan. Ja saattaa olla että tiedossa on vielä muutama patikka ennen kuin reissu on ohi.

-Lee-

Vilanova de milfontes.

Laskuvesi.

Vilanova de milfontesin auringonlasku.

Almograven rantoja.

Hiekkaa hiekkaa. 

Kulkija eläkeputkessa. 

 Lopussa odotti Odeixecen ranta.

Matkamittarin tuloksia.

Tulimaata ja jäätä

Meille molemmille Patagonia oli yksi niistä kohteista, joita emme halunneet jättää väliin ja Chatwinilla on varmasti osansa asiassa. Jossakin vaiheessa, vielä Costa Ricassa ollessamme, olimme hetkellisesti sitä mieltä, että tulee liian kalliiksi ja hankalaksi matkustaa tänne asti tällä keikalla. Onneksi kuitenkin muutimme mielemme. Punta Arenasista matka jatkui kohti Ushuaiaa, Tulimaahan Argentiinan puolelle. Matkalle lähdimme tietysti bussilla, kuinkas muuten.

Bussimatka kesti 12 tuntia ja matkalla ylitimme Magalhaesin salmen sen kapeimmasta kohtaa. Meri oli peilityyni, matkan aikan näimme delfiinejä, emmekä tässä kohtaa vielä tienneet miten onnekkaita olimme lauttamatkan suhteen, sen opimme vasta paluumatkalla, johon palaamme myöhemmin. Bussilla matkustamisen upea puoli täällä on se, että todella tajuaa kuinka hurjia välimatkat ovat. Matkalla näkyi silmänkantamamattomiin kellertävää tasankoa, jossa laaman sukulaiset, guanacot,  sekä nandut, emun näköiset isot linnut, laidunsivat. Lee näki myös monta kettua, mutta itse taisin nukkua niiden ohitse. Maisema oli oikeastaan yllättävän tasaista, sellaista venytettyä Pohjanmaata ilman latoja. Muutama farmi siellä täällä, mutta muuten asutusta nolla. Silti kaikki näytti jotenkin todella satumaiselta.

Väli-Amerikassa bussit aina pysähtyivät tietyin väliajoin ruoka- ja vessatauolle. Kantapään kautta opimme että täällä ei pysähdellä turhia ja rajamuodollisuudetkin hoidettiin nopeasti, joten hieman jouduimme kiristelemään nälkävyötä. Argentiinan rajalla olin jo melkein hot dog kädessä kioskin tiskillä, kun  kuljettajan apumies viittilöi kiukkuisesti, että matka jatkuu. Onneksi sentään Pachego Bus tarjosi myslipatukkaa ja pillimehua.
Vaihdoimme Rio Grandessa isosta bussista toiseen pikkuvaniin ja sillä köröteltiin perille. Myös maisemat alkoivat muuttua. Aivan yhtäkkiä tulivat esiin lumihuiput ja sen jälkeen niiden välissä lepäävät vuonot ja järvet. Ushuaiaan saapuessamme nälkä ja väsymys kaikkosivat, kun aurinko laski ja värjäsi jo valmiiksi upean maiseman.

Seuraavana päivänä päätimme lähteä kävelemään Glaciar Martialin jäätikölle, joka sijaitsee kaupungin yläpuolella. Polulta kuulemma olisi upeat näköalat Ushuaiaan. Ja sieltä oli. Kävelimme suurimman osan matkasta kotoisasti lumella. Meillä oli myös kaikenlaista hauskaa kävelyseuraa. Ensin mukaamme lähti perinteisesti kaksi pörröistä koiraa, jotka seurasivat visusti meitä loppun saakka, vaikka toinen välillä kävikin tottuneesti poseeraamassa muidenkin kävelijöiden kainalossa.
Polun alkupäässä oli vaihtelevista Etelä-Amerikan maista kotoisin olevia hilpeitä turisteja, jotka selvästi eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneet lunta. Heille riitti kävely lumirajalle asti, ja siellä he sitten antaumuksella möyrivät lumessa ja menivät lumisotaa. Muutama sisukas kaveri tuli ylös asti kangastossuilla ja collegepaidassa. Kun tulimme alaspäin, vastaan alkoi tulla joukoittain jonkinlaiseen laivastouniformuun pukeutuneita nuoria. Myöhemmin, kun saavuimme takaisin Ushuaiaan tälle löytyi selitys, satamassa oli suurehko purjelaivatapahtuma, johon oli saapunut useita koululaivoja eri puolilta Latinalaista Amerikkaa.

Koko päivän ulkoilun jälkeen hehkutimme kilpaa lämmintä huonettamme ja kuumaa suihkua. Siinä suhteessa hotelliamme ei voinut moittia, vaikka siellä olikin omituisia sääntöjä, kuten se, että hotellihuoneessa ei saa syödä. Leellä oli ollut edellisenä päivänä epämiellyttävä keskustelu asiasta hotellin omistajan kanssa. Luonnollisesti kapinoimme tätä älyttömyyttä vastaan syömällä kuitenkin ja  vitsailemalla loputtomasti siitä, kuinka omistaja kuuntelee oven takana keksipaketin rapinaa ja ratsaa roskiksia. Pieni asia, mutta jotenkin tosi ärsyttävä. Ensiksikin, sääntöä ei mainittu missään, omistaja ilmoitti siitä Leelle, kun näki tämän kantavan ruokakassia. Toiseksi, itse asun hotelleissa vähintään yhtä paljon kuin kotona, ellen enemmänkin, enkä missään, koskaan, ole moiseen törmännyt. Omistaja halusi että eväitä syötäisiin yläkerran tyhjässä, kolkossa aamiaishuoneessa, mutta missä menee eväiden raja? Voiko syödä omenan, suklaapatukan jne.
Pöljä juttu kertakaikkiaan.

Opimme myös että siinä säässä kun suomalainen laittaa pipon tiiviisti päähän ja ja takin kaulukset tiukalle ( myös Lee!), patagonialainen hengailee t-paidassa ja shortseissa.

-Kaisa

Patagoniaa

 Melkein saatu hot dog

Matkalla ylös jäätikölle 

Näkymä alas Ushuaiaan

Koira tönii 

Ushuaia 

Koululaivoja

Pari normipäivää

Ajattelin tässä lämpimikseni kuvailla matkailualan ammattilaisen normipäivää.
Eilen lähdin aamukoneella 7.35 Riian kautta Milanoon. Ihmettelen suuresti miten Air Baltic onnistuu siinä, missä Finnair on viime aikoina kämmäillyt turhan usein. Vaihtoaikaa oli vajaa tunti, silti laukku tuli perille. Finski sen sijaan on jättänyt usein Tampereelta tulevien Milanoon matkustavien pakaasit Helsinkiin, vaikka aika ei edes kauhean tiukille olisi vetänyt. Eli siis pointsit Air Balticille vaikka lafkan matkalaukkujen buukkaussysteemi onkin ärsyttävä.

Ostin kaikesta työlukemisesta huolimatta Hki-Vantaalta dekkarin, joka oli niin jännä, että Milanoon saavuttaessa teki mieli jäädä koneeseen lukemaan (Se oli myös kamala ja näin siitä saman tien painajaisia).

Malpensasta auto alle, käytin varaukseen aika paljon kyseenalaista huomiota netissa saanutta Goldcaria, tai oikeastaan Vipscaria mutta...no joo karmee sotku, vihaan autonvuokrausta noin lähtökohtaisesti.
Anyway, itse vuokraustapahtumassa  ei ollut kauheesti problematiikkaa ja sain vielä Fiat 500:sen alle joten jippii ( ja tietysti total relax vakuutus).
Siitä posotin sitten La Speziaan, Liguriaan, tapasin agentin, hoidin puhelin ja nettiyhteydet kuntoon ja muuta en sitten ehtinytkään. Harhaisessa mielessäni olin kuvitellut katsovani vielä polkuja sinä iltana.
Hah, hain supermarketista safkat ja sammuin kuin saunalyhty.
Nukuin hieman oudossa uskonnollisväritteisessä lomakodissa, josta agentti oli hommannut mulle huoneen hyvään hintaan. Se oli oikein passeli, puhdasta ja siistiä, iso huone, no wifi puuttui, jumalalle puhutaan ehkä ilman langattomia yhteyksiä.

Tänään aamulla herätys 5:45, kamat kasaan, liikkeelle autolla kaahaus Lericiin, josta piti lähtee bussi
Montemarcellon kylään. Ennen bussiin hyppäämistä piti selvittää, mihin voin parkkeerata auton, jonka  takakonttiin ei mahdu matkalaukku, muutamaksi tunniksi ( ensimmäinen sääntö joka on joskus vuonna yks ja kaks opittu autoilusta Italiassa: älä jätä kamaa näkyville autoon, ainakaa mitään houkuttelevaa, tosin takkikin voi olla houkutteleva, been there done that). Bussin aikataulu oli alusta asti mysteeri, joten vuorossa oli kyselyä ja väittelyä lehtikioskin ja bussinkuljettajan kanssa. Bussi ajoikin sitten johonkin parkkipaikalle ja kuljettaja sanoi että nyt vaihdetaan bussia:
-kai nyt säkin näet että tän kanssa mihinkään ei päästä ( olin siis ainoa matkustaja). Ja kyllähän se bussinraatu kuolemaa huusikin joka ylämäessä.

Kaiken vääntämisen jälkeen bussi ei sitten mennyt sinne Montemarcelloon, mutta kuljettaja lupasi jättää lähelle risteykseen, josta on vain kolme kilometriä matkaa. Eli ensin kävelin perille Montemarcellon kylään, sitten lähdin tsekkaamaan patikkareittiä puolijuoksua, olinhan laittanut parkkiaikaa vain kolme tuntia, ja olin jo puoli tuntia myöhässä aikataulusta.
Saavuin kuitenkiin välietapille eli Tellaron kylään aikaisemmin kuin kuvittelin ja ehdin jopa syömään siellä aamiaisen. Ja Lericiinkin takaisin loppujen lopuksi ihan ajoissa.

Sieltä lähdin ajamaan kohti Santa Margherita Ligurea, autostradalla tuli tiedote, että Rapallon liittymä josta sinne normaalisti ajetaan on suljettu joten jouduin ajamaan Chiavarin kautta, joka ensin ärsytti, sillä hidasti matkaa aika paljon, mutta todellisuudessa oli ihan huippua, sillä Chiavarin ja Zoaglin kautta Rapalloon menevä tie on aivan mieletön. Kannattaa ajaa jos on seudulla eikä oo kiire.
Santa Margheritasta hölkkäsin polkua pitkin Paraggiin ja sieltä bussilla takaisin.
Santa Margehritaan saapui myös ystäväni ja valokuvaajani, joka lähti mukaani kohti Piemontea ja viinikukkuloita. Eli sitten ajeltiin Barolon kulmille.

Muutama ajatus näin niinkuin yhteenvetona:
-eilen pysäytti Guardia di Finanza ja tänään Carabinierit. Johtuikohan se guida sportivasta eli sportttisesta ajotavasta?
-dekkari oli Camilla Läckbergin Saarnaaja. Klaustrofobin lempikirja.
-keskiviikko on sulkemispäivä monissa Barolon alueen ravintoloissa. Saimme silti ruokaa. Ja hyvät lasilliset Barberaa.
-aika monta kilometriä jaksaa juosta kahden banaanin voimin jos on kiire.
-niin ja the matkan eteen nyt en näinä päivinä ole muuta tehnyt kuin kirjoittanut pari meiliä tutuille, joilla on kokemuksia tai kontakteja maista joihin olemme menossa.

-K

Tauolla

Tellaro, kylä söpö kuin karkki

Aikainen lintu kuvan nappaa. Lerici 7:00