Paluu maan pinnalle Marrakechissa

Paluu vuoristokylien ystävällisestä ja leppoisasta tunnelmasta Marrakechiin ei ollut ihan kivuton. Lihassäryn lisäksi jouduimme taas vastakkain niiden meille tässä maassa vaikeiden asioiden kanssa. Agressiivisuus löi jälleen silmille. Kun et mene ohikulkemaasi ravintolaan syömään, perään huudellaan "bastard!" ja sen  verran taitavia ovat muutenkin kettuilemaan, että väistämättä jossakin kohtaa itsekin muuttuu haluamattaan agressiiviseksi.
Jotakin kuitenkin olimme varmasti oppineet, sillä suhteellisen vähän meitä kadulla häirittiin, ja arabiaksi sanottu ei kiitos tuntui olevan tehokkain tapa häätää kaupustelijat.

Marrakech on kaoottinen ja kuuma. Lämpötilat lähentelivät neljääkymmentä astetta, eikä keskipäivällä tehnyt mieli olla liikkeellä. Ihanan keitaan tarjosi kuitenkin majapaikkamme. Summamutikassa booking.comista varattu Riad Dar Saba, oli yksi parhaita yöpymispaikkojamme tällä reissulla.
Sinne mentiin kapeita kujia pitkin ja puisen oven takaa paljastui viihtyisä sisäpiha. Huoneessamme         (jonka nimi oli secret du desert, aavikon salaisuus) oli maailman ihanin sänky ja hiljaista sekä viileää. Huoneiden ovissa ei edes ollut lukkoja, joten puisen raskaan oven takana oli todellakin eri maailma.
Aamiaiseksi saimme marokkolaisia beghrir ja msemen pannukakkuja. Kaikki tämä parilla kympillä, joten budjettimatkailijan sydäntä lämmitti. On vähän huolestuttavaa kun hotelli on niin kiva että ei haluaisi lähteä sieltä ulos! Varmasti osasyynä oli myös vuoristokeikan jälkeinen fyysinen väsymys.

Jonkun verran jaksoimme kyllä katsella nähtävyyksiä, käveleskelimme souqissa, yritimme ymmärttää Djemaa el Fna -aukion suosiota ja vierailimme Jardin Majorellessa ja Berberimuseossa.
Kaikenkaikkiaan jäi sellainen fiilis, että Marrakech oli ensimmäinen todellinen turistirysä Marokossa.
Djemaa el Fna oli kaikkein häiritsevin asia. Unescon jostain kumman syystä suojelema aukio, jossa myydään kaikenlaista Kiinassa tehtyä krääsää, ylihinnoiteltua appelsiinimehua ja jossa tulee paha mieli katsellessa eläimiä, jotka on raahattu sinne ihmisten viihdykkeeksi. Apinat ketjussa, puolikuollut korppikotka sekä huumatun oloiset käärmeet. Ehkä myöhemmin illalla siellä olisi ollut enemmän myös paikallisia, mutta ainakin puoli kymmeneen asti valtaosa ihmisistä oli turisteja, joiden kimppuun kaupustelijat, apinatyypit ja hennatatuoijat hyökkivät. Meidät jätettiin sielläkin suhteellisen rauhaan, mitä nyt yksi hennatatuoija kävi käteen kiinni ja sananmukaisesti yritti riuhtoa mukaansa. Fyysinen kontakti oli yleistä. Myös Leen kimppuun kävi huivimyyjä joka heitti takaa huivin kaulaan. Kieltäytymistä seurasi raju huivin riuhtaisu niin että kaulaan tuli punainen jälki.

Toista ääripäätä edusti Jardin Majorelle, Yves Saint Laurentinkin aikanaan omistama puutarha, jossa oli mukavia varjoja istuskella ja pieni, mutta hieno, berbereistä kertova museo. Jos Marrakechiin tulisi pidemmäksi aikaa, kannattaisi varmaan katsella myös mitä Ville Nouvellen puolella on tarjolla.

-Kaisa

After the mountains Marrakech felt hot, noisy and  quite unfriendly. Luckily we had booked a most wonderful room in Riad Dar Saba. Marrakech actually felt like the first really touristic place in Morocco. And we weren't so much in the mood for sightseeing with our aching feet. 

Kapean kujan päässä...

On matala käytävä...

Josta löytyy tammiovi sisäpihalle....

Jonka takaa löytyy rauhallinen oma tila.

 Aamiainen syödään sisällä mutta ulkona koska kattoa ei ole.

Marokon katunäkymää auringonlaskussa. 

Koutubian minareetti

Jardin Majorelle 

Johnny on ollut tuhma ja mennyt raaputtamaan yhtä

puutarhan bambuista. 

Kaisa by YSL 

Jardin Majorellessa on huikea värimaailma. 

Kaunista on jokapuolella. 

Mustamäen tori 90-luvulla. Eikun Djemaa el-Fna 

Djemaa el-Fna auringonlaskussa

Donkey Sanctuary

Oli siis pakko pitää vapaapäivä, kun kunto eivätkä kädet kestäneet enää surffia. Ykkösetappimme oli Bonairen Donkey Sanctuary eli vapaasti käännettynä aasien suojelufarmi. Kun saarella ajelee, näkee väistämättä teiden varsilla vapaana eläviä aaseja, tai ennemminkin aasilaumoja. Aaseja tuotiin Bonairelle 1600-luvulla työjuhdiksi ja kun sitten edistys tuli kylään, aaseja ei yhtäkkiä tarvittukaan. Niinpä ne jätettiin oman onnensa nojaan kuljeskelemaan luontoon. Aasit eivät kuitenkaan olleet ihan sinut vapautensa kanssa Niitä kuoli paljon aliravitsemukseen, sairauksiin ja nestehukkaan. Niitä kohdeltiin kaltoin ja tänäkin päivänä ne joutuvat usein yhteentörmäyksiin autojen kanssa. Varsoja jää orvoiksi ja haavoittuneet eläimet kärsivät.

Marina Melis perusti suojelufarmin 90-luvun alussa. Hän häärää itse tilalla vapaaehtoistyöntekijöiden avustamana, missionaan pelastaa Bonairen aasit. Jossakin vaiheessa aaseja tuntui olevan liikaa ja niitä haluttiin ampua tai kuljettaa Haitiin syötäväksi. 

Marina sai kuitenkin projekteinensa aikaan sen, että näistä keinoista luovuttiin. Farmin alue on valtava ja siellä aasit saavat vapaasti elää laumoissa ja ne saavat ravintoa sekä tarvittaessa lääkintää. Hänen ajatuksiinsa kuuluu myös asukkaiden asenteiden muutaminen, koululaiset käyvät retkellä aaseja katsomassa ja oppivat kohtelemaan niitä hyvin.

Jos joku raportoi heille loukkaantuneesta aasista tai yksin jääneestä varsasta, vapaaehtoispatrolli lähtee paikalle ja tuo aasin farmille.

Vierailu on aika metka kokemus, farmilla voi ajella pieniä teitä pitkin ja aasit tulevat moikkaamaan laumoittain. Huomaa hyvin, että aasi on kotieläin ja kaipaa seuraa. Monet tulevat rapsutettavaksi. Farmilla on yli 400 aasia.

Aaseja voi tietysti adoptoida ja rahaa voi lahjoittaa, mutta projekti saa varoja myös saaren hallitukselta sekä pääsymaksuista.

Hauska paikka ja Marinasta huomaa kyllä, että hän on todella omistautunut aaseilleen.

http://www.donkeysanctuary.org

Saari on luonnostaan karu 

Yksi asukeista tekee tuttavuutta

Pupu-Aasi

Orpo Pikku-aasi joutui olemaan vielä omassa karsinassaan 

koska varaemoa ei ollut vielä löytynyt