* Surf ja Turf *: roska

torstai 14. elokuuta 2014

Pois kaupungista

Bussimatka sai tymäkän alun, sillä bussin etuosaan oli asennettu iso näyttö jossa alkoi pyörimään kyseisen bussiyhtiön esittelyvideo siivitettynä reippaalla kitara-rallilla. Mikäpä siinä esittelyvideota katsellessa mutta äänenvoimakkuus oli säädetty lähinnä kuurojen kevätjuhlaa silmälläpitäen. Sen lisäksi musiikkia terästettiin isoilla bassokaiuttimilla jotka oli asennettu bussin takaosaan matkustajien iloksi ja riemuksi. Lähes koko reilun 10 tuntia kestäneen matkan ajan saimme katsella ja kuunnella paikallisten artistien karaokevideoita.

Bussimatka sujui mukavasti ja ikkunasta pääsi näkemään tiheän, vehreän kasvillisuuden peittämiä kukkuloita, riisipeltoja ja kaupunkeja sekä kyliä jotka eivät oikeastaan missään vaiheessa ala tai lopu. Ainoastaan nimikyltti vaihtuu mutta taloja on tien vieressä käytännössä koko matkan ajan.

Saavuttuamme Banjariin meidät käytännössä kipattiin bussista ulos. Olimme ulkoa huutelevien miesten mukaan saapuneet perille. Mistäköhän he tiesivät minne me olimme menossa?

Edellinen mukava bussi vaihtui pimeään, ihmisten täyttämään pikkubussiin. Viimeiset kaksi tuntia matkasta sujui pitkin pimeää ja erittäin kuoppaista ja mutkaista pikkutietä. Pangandarin bussiasemalla vaihdoimme vielä kerran kulkuneuvoa, viimeinen etappi kuljettiin polkupyörätaksilla.

Seuraavana päivänä lähdimme katsomaan tulevan viikon surffipaikan aaltoja rantoja. Yllätys oli valtaisi sillä vastassa meitä odotti Sodoman ja Gomorran hävityksen jälkeinen ranta. En ole nähnyt koskaan aikaisemmin yhtä likaista rantaa kuin Pangandarin uimaranta. Koko ranta oli täynnä roskia ja rojua. Täälläkö pitäisi surffata koko viikko? Eihän täällä edes voi ottaa sandaaleita pois jalasta!

Järkyttyneinä rannan saastaisuudesta, päätimme seuraavana päivänä vuokrata skootterin ja ajaa seuraavaan kylään, Batu Karasiin, joka oli 32 kilometrin päässä. Siellä pitäisi olla seuraava surffiranta.

Indonesiassa on vasemmanpuoleinen liikenne. Sen lisäksi liikenne on, lievästi sanottuna luovempaa sorttia. Ei se ole aina niin justiinsa mistä kukin ajaa mistä mennään. Tuo luovuus ei niinkään haittaa mutta se että kuka joutuu milloinkin väistämään määräytyy sen mukaan kenellä on isoin ajoneuvo. Esimerkiksi jos pikkutiellä bussi lähtee ohittamaan niin kaikki 10 vastaan tulevaa skootteria joutuvat väistämään ojanpenkalle. Saimme kulumaan 32 kilometrin matkaan aikaa vajaat 1,5h. Aikaa lisäsi 20 minuutin varikkopysähdys. Skootterin takarengas puhkesi riisipellon kupeessa. Päätimme ajaa loppumatkan hitaasti ja etsiä kylästä rengaskorjaamon. Emme ehtineet ajaa kuin muutama sata metriä niin nuoret kaverit viittelöivät meidät tienvarteen. Heillä oli sattui olemaan skootterikorjaamo pienen talon alakerrassa. Ilman minkäänlaisia erikoistyökaluja oli kumi korjattu alle 20 minuutissa. Huoltoon kuului myös ystävällistä asiakkaan kanssa keskustelua.

Batu Karas osoittautui seesteiseksi pikku kyläksi jossa oli erikoinen surffiranta. Aallot tulivat siihen 90 asteen kulmassa. Eli surffarit kävelivät rannan toiseen päähän ja surffasivat sieltä toiseen päähän. Väsyttävää melomista ei tarvittu ollenkaan.

Poissa ollessamme Pangandarin rantaa oli siivottu paljon. Meille selvisikin että että sotkuisuus ei ole pysyvä tila vaan edellisellä viikon oli vietetty koko viikon kestänyttä Ramadanin päätösjuhlaa. Juhlijat eivät osanneet pitää huolta roskistaan vaan olivat heittäneet roskansa suoraan maahan. Aaltoennusteet näyttivät huonoa Batu Karasiin joten päätimme antaa Pandagarille toisen mahdollisuuden ja päätimme jäädä tänne vielä loppuviikoksi.

-Lee-

We took bus from Jakarta to Banjar. It took about 10 hrs. Bus was ok despite of very loud sound system. They played almost whole 10 hrs local karaoke videos. From Banjar we continued our trip to Pangandar. Rest of trip took 2 hrs with small, local bus, full of people.

Next day we went to the beach to see waves. We had big surprise because beach was very, very dirty. It was covered with plastic trash. It was dirty because they had had big Ramadan ending party here last week. Good that they have been cleaning this beach and it start to look like better.
We took a day trip next village, Batu Karas. It was nice small village and during the next week we are going to move there.

Pangandarin kalasatama

Kuvassa sotkuista rantaa. Kuva ei tee oikeutta sotkuisuudelle.
Kuvan oikean reunan pisteet ovat kaikki pelkkää roskaa.

Tällä kertaa Kaisa jännittää renkaan korjausta.

Riisipelto

Riispelto ja rouva maanviljelijä

Batu Karas

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Paluu maan pinnalle Marrakechissa

Paluu vuoristokylien ystävällisestä ja leppoisasta tunnelmasta Marrakechiin ei ollut ihan kivuton. Lihassäryn lisäksi jouduimme taas vastakkain niiden meille tässä maassa vaikeiden asioiden kanssa. Agressiivisuus löi jälleen silmille. Kun et mene ohikulkemaasi ravintolaan syömään, perään huudellaan "bastard!" ja sen verran taitavia ovat muutenkin kettuilemaan, että väistämättä jossakin kohtaa itsekin muuttuu haluamattaan agressiiviseksi.
Jotakin kuitenkin olimme varmasti oppineet, sillä suhteellisen vähän meitä kadulla häirittiin, ja arabiaksi sanottu ei kiitos tuntui olevan tehokkain tapa häätää kaupustelijat.

Marrakech on kaoottinen ja kuuma. Lämpötilat lähentelivät neljääkymmentä astetta, eikä keskipäivällä tehnyt mieli olla liikkeellä. Ihanan keitaan tarjosi kuitenkin majapaikkamme. Summamutikassa booking.comista varattu Riad Dar Saba, oli yksi parhaita yöpymispaikkojamme tällä reissulla.
Sinne mentiin kapeita kujia pitkin ja puisen oven takaa paljastui viihtyisä sisäpiha. Huoneessamme (jonka nimi oli secret du desert, aavikon salaisuus) oli maailman ihanin sänky ja hiljaista sekä viileää. Huoneiden ovissa ei edes ollut lukkoja, joten puisen raskaan oven takana oli todellakin eri maailma.
Aamiaiseksi saimme marokkolaisia beghrir ja msemen pannukakkuja. Kaikki tämä parilla kympillä, joten budjettimatkailijan sydäntä lämmitti. On vähän huolestuttavaa kun hotelli on niin kiva että ei haluaisi lähteä sieltä ulos! Varmasti osasyynä oli myös vuoristokeikan jälkeinen fyysinen väsymys.

Jonkun verran jaksoimme kyllä katsella nähtävyyksiä, käveleskelimme souqissa, yritimme ymmärttää Djemaa el Fna -aukion suosiota ja vierailimme Jardin Majorellessa ja Berberimuseossa.
Kaikenkaikkiaan jäi sellainen fiilis, että Marrakech oli ensimmäinen todellinen turistirysä Marokossa.
Djemaa el Fna oli kaikkein häiritsevin asia. Unescon jostain kumman syystä suojelema aukio, jossa myydään kaikenlaista Kiinassa tehtyä krääsää, ylihinnoiteltua appelsiinimehua ja jossa tulee paha mieli katsellessa eläimiä, jotka on raahattu sinne ihmisten viihdykkeeksi. Apinat ketjussa, puolikuollut korppikotka sekä huumatun oloiset käärmeet. Ehkä myöhemmin illalla siellä olisi ollut enemmän myös paikallisia, mutta ainakin puoli kymmeneen asti valtaosa ihmisistä oli turisteja, joiden kimppuun kaupustelijat, apinatyypit ja hennatatuoijat hyökkivät. Meidät jätettiin sielläkin suhteellisen rauhaan, mitä nyt yksi hennatatuoija kävi käteen kiinni ja sananmukaisesti yritti riuhtoa mukaansa. Fyysinen kontakti oli yleistä. Myös Leen kimppuun kävi huivimyyjä joka heitti takaa huivin kaulaan. Kieltäytymistä seurasi raju huivin riuhtaisu niin että kaulaan tuli punainen jälki.

Toista ääripäätä edusti Jardin Majorelle, Yves Saint Laurentinkin aikanaan omistama puutarha, jossa oli mukavia varjoja istuskella ja pieni, mutta hieno, berbereistä kertova museo. Jos Marrakechiin tulisi pidemmäksi aikaa, kannattaisi varmaan katsella myös mitä Ville Nouvellen puolella on tarjolla.

-Kaisa

After the mountains Marrakech felt hot, noisy and quite unfriendly. Luckily we had booked a most wonderful room in Riad Dar Saba. Marrakech actually felt like the first really touristic place in Morocco. And we weren't so much in the mood for sightseeing with our aching feet.