Synttärit huipulla - osa 2

Yö sujui yllättävän hyvin vaikka samassa tilassa nukkui toistakymmentä henkilöä. Onneksi en ollut ainoa joka kuorsasi. Enemmäin muiden yöunia taisi häiritä englantilainen kaveri joka puhui melko paljon unissaan. Ihmiset alkoivat heräilemään aamu neljältä ja pakkasivat reppujaan päivän tulevaa nousua varten. Aamiaisella oli hiljainen joukko joiden keskustelu oli keskittynyt lähinnä siihen mitä kukin aikoo laittaa päällensä. Aamiaisen aikana alkoi aamun kajo näkymään horisontissa mutta osa ihmisistä lähti liikkeelle otsalamppujen kanssa. Oli hieno seurata otsalamppujen täplittämän jonon etenemistä pimeydessä. Me sen sijaan odottelimme hetken jotta auringon valaisisi reittiä paremmin. Lähdimme nousemaan hämärässä pienten reppujen kanssa ylöspäin. Jacob, joka oli suunnitellut ehtivänsä illaksi Fesiin, ei malttanut pysyä meidän mukana vaan päätti lähteä nopeammin kohti huippua.

Huipulle oli tiedossa nousua reilu 900 metriä ja aikaa kuluisi noin 3-4 tuntia. Se ei kuulosta paljolta mutta reitti on hyvin jyrkkä ja välillä on melko hankalia irtokiviä ja liukasta hiekkaa. Ennen meitä oli lähtenyt ryhmä ranskalaisia ja nuoripari oppaan kanssa. Vaikka emme omasta mielestä kiiruhtaneet ylös niin saavutimme ranskalaiset melko pian. Nuoripari oli pysähtynyt 100 metrin jälkeen ja miettivät miten tästä jatkaisivat sillä tyttö ei jaksanut pidemmälle.

Itseni yllätti se, että kuinka suuri ero on olla 3000 metrin korkeudessa tai vajaan 4000 metrin korkeudessa. Oma vauhtini alkoi hidastumaan mitä ylemmäksi päästiin. Pientä lohtua omaan tuskaani toi se että Jacob istui puuskuttamassa kiven päällä. Olin varma että hän oli tulossa jo alas, sillä sen verran kovalla vauhdilla hyväkuntoinen nuori mies oli lähtenyt kapuamaan vuorta ylös. Liian kova vauhti ja korkeus oli vienyt mehut kaverista ja hän oli päättänyt pitää taukoa ja odottaa meitä. Aurinko oli jo noussut hieman lämmittämään mutta samalla tuuli oli välillä todella kylmä ja puuskainen joten jouduin laittamaan lisää vaatetta päälle. 

Viimeiset sadat metrit nousua tekivät sen että en paljoa puhunut ylimääräisiä ja pysähtelin välillä hengittämään syvään. Kaisa sen sijaan oli valinnut taktiikakseen hitaan kiiruhtamisen- ei pysähtymistä vaan tasaista liikettä. He nousivat Jacobin kanssa edellä hyvää vauhtia ja ehtivät huipulle hieman ennen minua. Jebel Toubkalilta, 4167m, avautui mahtava näköala jonka vaikuttavuutta lisäsi aamuaurinko. Aikaisemmin vaivannut kova tuuli oli poissa ja ylhäällä sain ottaa vastaan synttärionnitteluita lämpimän auringon paistaessa. Ei ollenkaan huono paikka täyttää pyöreitä.

Lähdimme tulemaan alas samaa reittiä, mutta porukkaamme liittyi australialainen Jeff jonka kanssa keskusteltiin mm kriketin säännöistä, aboriginaalien tilanteesta, australialaisten auto mausta joka tuntuu olevan keskittynyt avolavoihin sekä siitä mitä muut tiesivät Suomesta. Alastulo sujui huimaa vauhtia verrattuna nousuun ja tuntui todella helpolta nousuun verrattuna. Päästyämme edellisen yöpaikkaan söimme pienen lounaan ja lepuutimme jalkoja. Samalla ihmettelimme, miten 4 hollantilaisen pojan porukka oli jo alhaalla lepäämässä, koska emme olleet nähneet heitä huipulla, eivätkä he olleet ohittaneet meitä missään vaiheessa. Kävi selväksi että veijarit olivat onnistuneet eksymään reitiltä ja kiipeämään väärälle, paljon matalammalle, huipulle.

Meillä oli vielä edessä 14,5 km alas meno. En olettanut että siinä olisi mitään kummallisempaa mutta viimeiset kilometrit olivat todella tuskaa varpaille ja pohkeille. Tuntui kuin kävely ei loppuisi koskaan. Kävimme hakemassa majapaikasta isot rinkkamme ja kävelimme alas kylään, josta olimme sopineet lähtevämme yhteistaksilla Jacobin ja Jeffin kanssa Marrakechiin. Kaisa väsähti totaalisesti hieman ennen kylää ja pidimme taatelitauon, jotta jaksaisimme loppumatkan. Jacob oli ehtinyt järjestämään taksin ja onnistunut hukkamaan Jeffin jonnekkin. Joku oli kuulemma vislannut Jeffille, hän oli lähtenyt ihmettelemään mistä on kyse, ja seuraavaksi oli ilmoittanut että lähtee hakemaan taksilla automaatilta rahaa. Lähin pankkiautomaatti oli seuraavassa kylässä. 

Lopulta olimme Marrakechissä ilta kuudelta. Päätimme mennä helpoimpaan majapaikkaan, josta löytyy kunnon suihku eli hotelli Ibikseen. Jacobin suunnitelma lähteä iltajunalla Fesiin oli sulanut matkalla ja hänkin kaipasi lähinnä suihkua ja päätti tähdätä vasta seuraavan aamun junalle.

Kaiken kaikkiaan reissu oli todella hieno. Ilman tätä itselleni olisi jäänyt paljon negatiivisempi kuva Marokosta. Vuoriston ihmiset olivat iloisia, mukavia ja aidosti avuliaita. Luonto oli karun jylhää ja maisemat jylhiä. Nyt reissusta on kulunut kaksi päivää ja edelleen pohkeet ja reidet ovat perkeleen kipeät. Matalienkin portaiden alaspäin kävely saa nousemaan vedet silmiin. Kuljemme Kaisan kanssa kaupungilla kuin vanhukset, jotka auttavat toisiaan kynnysten ja katukivetysten edessä.

-Lee-

 Aamu sarastaa

Huipulla, 4167m 

Pohjois-Afrikan korkein kohta on merkitty tarkkaan. 

Laaja näköala. 

Jacob, Kaisa ja Takatukka-Smurffi. 

Alastuloa ja naamioitunut Kaisa.

Synttärit huipulla - osa 1

Syötyämme yksinkertaisen ja erittäin maukkaan aamiaisen lähdimme kävelemään eteenpäin, kohti 3200 metrin korkeudessa odottavaa yöpaikkaa. Emme olleet päässeet montaa metriä eteenpäin, kun jouduimme pysähtymään ensimmäisen kerran. Aamiaisen tarjonnut veli halusi käydä hakemassa paikan omistajan hyvästelemään meidät. Yritimme estellä, olihan kello vasta hieman yli viisi aamulla. Estelyistä ei ollut apua, vaan kaveri haettiin toivottamaan meille hyvää matkaa. Olimme tyytyväisiä päätökseemme lähteä aikaisin kävelemään. Ilma oli mukavan viileä ja aurinko oli vasta kiipeämässä ylös valaisten vuoret vaalean oranssin värisiksi. Ihmettelimme sitä, että ihmisiä oli yllättävän paljon liikkeellä jo tähän aikaan aamusta. Tajusimme, että eihän viisi ole aikainen kellonaika maaseudulla. Koko kylä tuntui olevan työntouhussa, paimentamassa lehmiä, keräämässä ruohoa tai hoitamassa maapalaansa.

Olimme ottaneet selvää reitistä etukäteen ja ostaneet vuoristo-oppaiden toimistosta kartan. Siitä huolimatta reitin alkupää oli hieman sekavan oloinen. Sitä ei ollut merkitty mitenkään ja onnistuimme eksymään kuivassa joenuomassa. Sanonnan mukaan kysyvä ei tieltä eksy, joten pysäytimme kuokka olallaan kulkevan kaverin, joka osoitti kuokallaan meille oikean suunnan. Reitti kulki aluksi pitkin kivistä, leveää, kuivaa joenuomaa kunnes alkoi nousemaan vuorta ylöspäin. Aamun saimme kulkea käytännössä kahdestaan. Tapasimme ainoastaan kaksi nuorta kaveria oppaansa kanssa. Parin tunnin kävelyn jälkeen saavuimme Sidi Chamharouchin kylään jossa sijaitsee Valkoisen kiven moskeija. Hieman ennen kylää, seuraamme ujuttautui nuori mies, joka oli matkalla töihin, pieneen kioskiinsa Sidi Chamharouchissa. Ensimmäinen ajatuksemme oli varmasti se, että kaveri yrittää myydä jotakin opaspalvelua. Tämä hiukan hävetti jälkeenpäin, sillä poika jutteli mukavia, näytteli kuvia Casablancan Marriott-hotellista  kännykästään ( valtava rakennus ulkoapäin oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen) ja kun saavuimme kylään hän toivotti meidän tervetulleeksi levähtämään kioskinsa vieressä oleville penkeille, korostaen vielä, ettei tarvitse ostaa mitään.

Pysähdyimme siis juomaan limsat joita viilennettiin luonnonjääkaapissa eli verkkohäkissä joka oli rakennettu kallion päälle jonka läpi virtasi kylmä vetinen vuoristopuro.
Nautittuamme virkistävät virvokkeet jatkoimme etenemistä ylöspäin. Aamun rauhallinen ja autio tunnelma muuttui ihmisten ja muulien väistelyksi. Aamulla huipulla käyneitä ihmisiä alkoi tulemaan vastaan, ja heitä seurasi reppuja ja laukkuja kantavia muuleja. Muulien askellus kivisellä polulla näytti uskomattoman varmalta. Siinä missä itse kompuroi tai jalka luisti liukkaalla kivellä meni muuli kantamuksineen varmasti eteenpäin. Olipa joku väsähtänyt kiipeilijä valinnut muulin selässä istumisen, sen sijaan että olisi itse kävellyt alas. Hieman ennen puolta päivää saavuimme yöpaikkaan. Saimme sängyt jättikokoisesta siskonpedistä jossa oli makuupaikat noin 20:lle ihmiselle.
Lounaaksi olimme varanneet leipää, tuorejuustoa, viikunahilloa ja taateleita. Onneksi majoituksen hintaan kuului illallinen joten meidän ei tarvinnut tyytyä pieneen lounaaseen.

Tutustuimme retkeilymajalla mukavaan saksalaiseen Jacobiin, nuoreen mieheen, joka oli myös päättänyt lähteä valloittamaan Toubkalia. Iltapäivä sujui iltaa odotellessa ja Jacobin kanssa jutellessa. Illallinen tarjoiltiin kuuden jälkeen. Pöydässämme istui sekalainen joukko ihmisiä, 4 espanjalaista rouvaa, 4 hollantilaista nuorta miestä, Jacob ja me. Ruoka ja päivän kävely alkoivat väsyttää joten suihkun jälkeen suuntasimme jättikokoiseen siskonpetiin. Yö sujui melko hyvin, Kaisa harmitteli korvatulppiensa unohtamista joille olisi ollut käyttöä.

Seuraavana aamuna meillä oli tiedossa herätys klo 04.00 ja kiipeäminen kohti Jebel Toubkalia.

-Lee-

First days program was climbing to refuge Toubkal.  We left very early and arrived at noon, so had lots of time to hang around in the base camp. Luckily there were bunch of nice people there and so the time flew waiting for the dinner.

Mzikin kylä aamuauringossa. 

Luonnon jääkaappi 

Vuoristokylä 

Varmajalkainen muuli ja nuori ohjaaja. 

Yöpaikka- Toubkalin vuoristomaja 

Kaisa odottaa illallista. 

Yösaapuu laaksoon

Yöksi Berberikylään

Halusimme seuraavaksi siis Atlas-vuoristoon. Emme oikein tienneet miten ja minne, mutta päätimme hankkiutua pikkukylään nimeltä Imlil, joka tuntui olevan lähtöpaikka monille patikoille. Sieltä lähdetään myös nousemaan Jebel Toubkalille, joka on Pohjois-Afrikan korkein vuori, ja se nousu alkoi meitäkin kutkuttaa. Lähdimme Essaouirasta aamuvarhain bussilla Marrakechiin ja sinne päästyämme aloimme selvittää miten pääsisimme Imliliin. Olimme kyllä etsineet infoa siitä jo aikaisemmin, mutta ne olivat keskenään ristiriitaisia ja oppitunti oli mennyt perille siitä, että Ramadan vaikuttaa matkustamiseen yllättävän paljon.

Olimme ajatelleet yrittää ns. gran taxia, joka on tietynlainen yhteistaksi, vanha mersu johon voi ostaa istumapaikan halvalla. Lee päätti kuitenkin yrittää tinkiä meille hintaa jo rautatieasemalta ja sai niin hyvän hinnan, että ei ollut järkeä ensin ottaa taksia paikkaan josta grand taxit lähtevät ja jäädä sinne odottelemaan. Ystävällinen vanha herra lähti siis viemään meitä Imliliin. Takseilla on todella vähän töitä Ramadanin aikaan kun ihmiset pysyvät päivisin kotona, joten hinnatkin tippuvat. Matka kesti noin 1,5 tunti, josta viimeset puoli tuntia oli todella kapeaa mutkaista tietä. Olimme tyytyväisiä että kuljettajalla oli rauhallinen ajotapa sillä olimme kuulleet, että grand taxit kaahaavat monesti itsemurhavauhtia. Maisemat muutuivat aivan yhtäkkiä Marrakechin punertavasta tasangosta takana kohoavaan Atlas-vuoristoon, pikkukyliin ja yllättävän vihreään kasvillisuuteen.

Kun saavuimme Imliliin, kysyimme kuljettajalta voisiko hän heittää meidät majapaikkaamme, koska olimme katsoneet kartasta, että se oli vähän kylän ulkopuolella. Jälkeenpäin nauratti. Majatalo jonka olimme summamutikassa varanneet oli Imlilin ulkopuolella olevassa berberikylässä, johon oli puolen tunnin kävelymatka, välillä metsäpolkua pitkin. Jo heti Imliliin saavuttuamme tapahtui asioita joihin emme olleet tottuneet. Meitä autettiin ilman että haluttiin rahaa, ihmiset tervehtivät ystävällisesti ilman että halusivat myydä jotakin ja majatalomme isäntä, Ibrahim, oli meitä vastassa polun päässä. Hän soitti pojalleen että olemme tulossa ja kun olimme kävelleet jonkin matkaa pikkutietä ylöspäin, meitä odotti nuori mies, joka auttoi laukun kantamisessa ja ohjasi meidät metsikön läpi kylään ja majataloon.

Saavuimme majatalon ovelle kylässä kiemurtelun ja kanojen yli hyppimisen jälkeen. Oveen oli kirjoitettu tussilla "welcome". Ensimmäinen ajatukseni oli: "Miten on mahdollista varata tällainen paikka booking.comista?". Astuimme sisään verhoja, tyynyjä ja mattoja täynnä olevaan huoneeseen, joka vaikutti siltä kuin olisi astunut sisään jonkun kotiin. Meidät ohjattiin istumaan sohville ja kohta saapui toinen veli, Hassan, tuomaan minttuteetä ja juttelemaan mukavia. Hän oli silmin nähden väsynyt ruuan ja juoman puutteesta, kuten kaikki kyläläiset kuumaan päiväsaikaan, mutta pinnisteli parhaansa mukaan ja koetti saada meidät tuntemaan olomme tervetulleeksi.
Juttelimme hänen kanssaan Toubkalille kiipeämisestä ja hän kertoi että voimme ottaa oppaan, mennä keskenämme tai vuokrata pelkän muulin, joka näyttää tien. Päätimme että käymme vielä paikallisten vuoristo-oppaiden toimistossa juttelemassa ja päätämme sitten.
Huoneemme oli olohuoneen vieressä ja meillä oli luksuksena oma vessa ja suihku. Niissä olosuhteissa se oli todellinen luksus, vaikka välillä vettä ei tullutkaan ja pyyhkeitä tuskin oli vaihdettu edellisten asiakkaiden jälkeen. Talossa oli myös kattoterassi, jolta avautui näkymä kylään, vuorille ja vihreään laaksoon.

Sovimme Hassanin kanssa että syömme majatalossa ja lähdimme käymään alhaalla Imlilissä. Vuoristo-oppaiden kanssa juteltuamme tulimme siihen tulokseen, että emme tarvitse opasta, vaan lähdemme Toubkalille kaksistaan. Oli todella hämmästyttävää, että opastoimistosta sanottiin rehellisesti, että voimme aivan hyvin mennä kaksistaan, eikä yritetty myydä mitään kallista palvelupakettia.

Palasimme majapaikkaan ja istuskelimme terassilla katselemassa, miten kotieläimet ajettiin talojen väliin aitaukseen yöksi ja aamiaista valmisteltiin auringoslaskua varten.
Olimme sopineet illallisen jo puoli seitsemäksi, koska meillä oli seuraavana aamuna aikainen herätys, ja koska siten isäntäväki pääsi itse syömään päivän ensimmäistä ateriaa, eli aamiasta, auringon laskun aikaan.

Meidän illallisemme koostui maidosta ja suurimoista valmistetusta berberikeitosta, kanataginesta, jonka raaka-aine oli luultavasti kotkottanut vielä hetki sitten pihassa sekä vastaleivotusta leivästä.
Jälkiruuaksi saimme vielä hedelmiä ja minttuteetä.
Otimme minttuteet mukaan ja nousimme terassille katsomaan auringonlaskua. Vuoret värjäytyivät punaisiksi ja ilmassa oli odottava tunnelma. Talon isäntä nousi myös terassille mukanaan kaksi taatelia, joilla hän auringon laskiessa lopettaisi sen päivän paaston. Hän ei juuri jaksanut jutella, mutta ei ollut mitään tarvettakaan siihen. Kun muessin aloitti huutonsa talomme vieressä olevasta minareetista ja se kaikui vuoren seinämistä, tunnelma oli todella maaginen ja liikuttava. Ibrahim huokaisi syvään ja söi hitaasti taatelinsa. Hetken päästä kaikkialta kylästä alkoi kuulua iloinen puheen pulputus, kyläläiset valmistautuivat syömään päivä odotetuimman aterian.

Yöllä heräilimme milloin muulin, milloin lehmien tai kanojen ääniin. Neljän maissa alkoi myös kuulua nuoren tytön laulua. Olimme sopineet aamiaiset 5:30, jotta pääsisimme aamun viileydessä liikkeelle. Heräsimme viideltä, ja tunsimme melkein syyllisyyttä siitä, että pakotimme isäntäväen heräämään niin aikaisin. Kun saimme aamiaispöytään vastaleivottua leipää, tajusimme kuitenkin, että elämä noudattaa erilaisia rytmiä kuumaan kesäaikaan berberikylässä. Luultavasti kuulemmamme laulu tulikin leivän leipojan suusta.

-Kaisa

We decided to climb Jebel Toubkal, the highest peak of Northern Africa. The trip to Atlas mountains was definitely a highlight of our moroccan adventure. Sleeping in a berber village of Mazik was very heart warming experience as our hosts were very gentle and we got really good food. The house had a terrace with a magic view over the mountains.
We are really happy that in the end we decided to head to the mountains!

Marrakechin rautatie-asema ammottaa tyhjyttään. 

Tyhjyys auttoi taksin kanssa hintaneuvotteluissa. 

Tie majapaikkaan Mzikiin.

Imlilin katukuvaa.

Ihme juttu että taksi ei vienyt perille saakka.

Edelleen matkalla majapaikkaan.

Ja edelleen kävellään majapaikkaan.

 Talon katolta on näkymä laaksoon.

 Yksi matkan hienoimmista hetkistä. 

Auringon laskiessa moskeijan rukouskutsu kaikui vuoren seinistä.

Illaksi lehmät ja kanat ajetaan turvaan talojen väliin.

 Näkymä laaksoon.