Camp Leakey ja tulikärpäset joella

Kansallispuiston kuuluisin paikka on orankien suojelualue ja tutkimusasema Camp Leakey. Sen perusti Biruté Mary Galdikas 70-luvun alussa. Galdikas on tänä päivänä maailman pisimpään orankeja tutkinut henkilö ja johtava orankitutkija. Hän toimi myös eräänlaisena tutorina Sumuisten vuorten gorillat- elokuvan Diane Fosseylle. Hän nosti orankien uhanalaisen tilanteen maailman tietoisuuteen National Geographicin Artikkelilllaan.

Camp Leakeyssa hoidetaan orvoksi jääneitä orankeja ja palautetaan niitä luontoon. Orankeja jää orvoksi kun aikuisia orankeja tapetaan palmuöljyplantaaseilla. Orangin poikasilla käydään myös edelleen mustan pörssin kauppaa, vaikka Indonesian lain mukaan orangin pitäminen lemmikkinä on laitonta. Villejä orankeja ja niiden elintapoja puolestaan seurataan kansainvälisen tutkijajoukon voimin. Paikassa käy vuosittain myös paljon vapaaehtoistyötekijöitä, jotka valitaan tarkoin. Joukossa on eläinlääkäreitä, villieläintutkijoita ja eläinten hoitajia.

Meidän ohjelmassamme Camp Leakey oli viimeisenä. Kun saavuimme laituriin, ensimmäinen leikkisä nuori oranki tuli jo kuikuilemaan joen varteen, ja hetken luulimme, että se hyppää veneeseen.
Camp Leakeyn orangit olivat selkeästi kesyimpiä ja ihmiseen tottuneimpia, ja ruokintapaikalla niitä olikin paljon. Varsinkin nuoret orangit vetelivät pulverimaitoa saavista sitä kallistamalla ja metsänvartijat jotka hääräilivät lähellä, eivät tuntuneet niitä häiritsevän. Katselimme taas näiden punaisten sukulaistemme touhuja melkoisen ajan, aina yhtä ällistyneinä.

Kun lähdimme leiristä Asa ilmoitti että ajamme jo illalla lähelle Kumaita, sillä mikäli onnistuisimme saamaan paluulennon seuraavalle päivälle, ehtisimme aamulla kentälle.
Iltaa kohden maisemat joella muuttuivat aina vain upeammiksi. Joen varret olivat täynnä nenäapinoita ja makakeja. Auringonlaskussa värit olivat kuin photoshopilla tehdyt. Kun pimeys laskeutui alkoi näkyä tulikärpäsiä. Se oli mieletön show. Myös sympaattinen kokkirouvamme nousi seuraamme kannelle ja siinä me sitten huudahtelimme vuoron perään ja osoittelimme joen varrella olevia kimaltelevia puskia, jotka näyttivät aivan jouluvaloin valaistuilta.
Illallisen jälkeen kömmimme taas hyttysverkon alle nukkumaan ja heräsimme aamulla siihen, että katoksesta tippui vettä suurina pisaroina naamalle, ajatellen että olipa kyllä mielettömän upea reissu.

-Kaisa

Naapuri veneen kokki
Chef from the other boat

Nenäapina
Proboscis monkey

Joki oli välillä aika kapea
Sometimes river was quite narrow

Seikkailu on raskasta
 Adventure is a hard work

Gibboni
Gibbon

Maito maistuu
Tasty milk

Tämä kaveri oli tulossa veneelle
This fellow was coming on board

Melko syyllisen näköinen kaveri

He looks very quilty

Tie takaisin veneelle
Path back to the boat

Matkalla takaisin sivistyksen pariin
Going back to civilization

Illan huikeat värit
Tremendous colours of the evening

Kalastajia
Fishermen

Laivan kokki ja keittiö
Ships chef and her kitchen

Kiitos Ella K.
Thank you Ella K.

Kohti orankien asuinsijoja

Eräs asia mitä todella halusimme tehdä Indonesiassa ollessamme, oli mennä moikkaamaan orankeja. Siihen on kaksi vaihtoehtoa Borneo tai Sumatra. Kun kuulimme Borneon Kalimantanilla sijaitsevasta Tanjung Putingin kansallispuistosta, ja siellä tehtävistä jokiristeilyistä, tulimme siihen tulokseen, että sinne haluamme ehdottomasti mennä. Paikka on Kalimantanin etelärannikolla, lähin lentokenttä on nimeltään Pangkalan Bun, ja paljon muuta siellä kovin lähellä ei sitten olekaan. Pangkalan Buniin lentää vain kaksi pientä lentoyhtiötä eikä, kummankaan lentoja ei saa varattua ulkomaalaisella luottokortilla, joten lennoissa oli pikkuisen värkkäämistä. Lombokilla saimme kutenkin erään keskeneräisen hotellin takahuoneessa olevassa matkatoimistossa buukattua menolennon, ja paluun päätimme jättää myöhempien aikojen päänsäryksi.

Lombokilta siis lensimme Surabayaan, joka on Jaavan toiseksi suurin kaupunki itäosassa saarta, ja siellä hätäisesti yövyttyämme jatkoimme Pangkalan Buniin.

Borneolla liikkuminen tapahtuu usein veneillä jokia pitkin ja kansallispuistoonkin pääsee ainoastaan vesiteitse. Olimme varanneet veneen etukäteen, ja kun saavuimme, meitä oli vastassa paikallisen matkatoimiston edustaja Wati, joka oli selkeästi huojentunut kun vihdoista viimein pääsimme tulemaan. Olimme vatvoneet ajankohdan kanssa aika tavalla, johtuen omista Euroopan kuvioistani sekä lentojen hankaluudesta.

Ajoimme ensin taksilla Kumaihin, pieneen rantakaupunkiin, joka elää pääskysenpesistä. Koko kaupunki on täynnä kerrostalon näköisiä rakennuksia, joissa ei ole ikkunoita. Niissä pesivät pääskyset, joiden pesät sitten myydään parempiin suihin. Kumaissa siirryimme jokiveneeseemme, eli klotokiin. Klotokit ovat asuntoveneitä, joissa on kajuutta sekä katettu kansi, josta yöksi tulee makuuhuone. Miehistössämme oli yksikätinen kapteeni, iloinen kokki, apupoika sekä oppaamme Asa. Asa on dayak-kansaan kuuluva iäkäs herra, joka puhui jonkin verran englantia, ja yritti meille kyllä opettaa indonesiaa myös ahkerasti. Hän oli opastanut puistossa kahdeksankymmentäluvulta asti ja turvallisuuden tunnetta lisäsi ritsa, jota hän kantoi mukanaan agressiivisen orangin hyökkäyksen varalta. Puiston alfauroshan painaa vain sellaiset 120 kiloa ja sen voimat ovat moninkertaiset ihmiseen verrattuna.

Laivalla meille tarjottiin ensin lounas, joka aloitti laivaolosuhteissa toinen toistaan hämmästyttävämpien ruokailujen ketjun. Joka aterialla oli monta ruokalajia ja hedelmät jälkiruuaksi. Olimme kuvitelleet syövämme kolme päivää pelkkää riisiä.

Laiva putputteli mukavan verkkaista tahtia jokea pitkin, eikä mennyt kauaakaan kun näimme ensimmäiset nenäapinat. Nämä ainoastaan Borneolla tavattavat veijarit istuskelivat joen varsilla koko reissun ajan ja tekivät huimia hyppyjä puusta toiseen. Paikalliset kutsuvat niitä hollantilaisiksi apinoiksi, koska kuulemma muistuttavat Indonesian entisiä siirtomaaisäntiä hollantilaisia.
Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Tanjung Harapanin kylä, jonka asukkaiden elinkeino liittyy ristiriitaisesti sekä orankeihin että palmuöljyn tuotantoon. Palmuöljy on eräs Indonesian suurimpia vientituotteita, ja palmujen tieltä hakataan jatkuvalla syötöllä metsiä, jotka ovat orankien selviytymisen avain. Kylässä meininki oli korostetun rauhaisa. Kylästä jatkoimme sitten tapaamaan ensimmäisiä orankejamme. Mutta siitä lisää ensi kerralla...

-Kaisa

Before leaving Indonesia we wanted to visit Tanjung Puting National Park in Southern Kalimantan.
We decide to make a tour with a river boat, klotok, as it's the best way to see the park and it's animals.
The highlight was of course visiting the orangutans, but there were also lots of other animals near to the river. Travelling by boat was itself an experience. We slept in the boat and ate in the boat. Our guide was an elderly gentleman Asa, who was himself a dayak, so he taught us lots of words in indonesian and dayak language. On the boat we also had a captain, assistant and very cheerful lady as a chef.

Kumain satama
Harbour of Kumai

Matka alkaa
Beginning of  the journey

Klotok

Sisäänpääsy
Entrance

Valkoinen lintu
White bird

Lentävä nenäapina
Flying proboscis monkey

Paikalliset kaahasivat jokea pitkin tälläisillä. Pitävät perhanan kovaa ääntä.
Locals used this kind of boats. They are very loud.

Taloja Tanjung Harapanissa
 Houses in Tanjung Harapan village

Kylän taloja
Villages houses

Kylän taloja
Villages houses

Ja vielä yksi
And one more

Kylän asukas
One of villagers

Pieni huviretki

Yksinkertainen elämä maistuu mukavalle ja rutiinit tuntuvat turvallisilta, mutta parin viikon jälkeen pelkän surffin ja kämpän ympärille muodostunut elämä alkoi tuntua hiukan tylsältä. Päätimme siis lähteä parin päivän ekskursiolle. Kohteeksi valikoitui maailman 20 upeimman kansallispuiston joukkoonkin valittu Manuel Antonion kansallispuisto, johon oli matkaa reilu 300 kilometriä. Puisto on yksi suosituimpia nähtävyyksiä Costa Ricassa, se vähän arvelutti, mutta toisaalta nimenomaan kuuluisa siitä, että siellä on paljon eläimiä, joita on suhteellisen helppo bongata. Itse halusin päästä näkemään erityisesti laiskiaisen.

Ajomatka kesti hippusen kauemmin kuin odotimme, oli tietyötä, rekkoja, kapeita ja mutkaisia teitä.

Kun saavuimme Queposin kylään, puiston lähelle, oli jo melkein aika auringon laskea. Olin varannut pedit Vista Serena -hostellista, joka  on kuuluisa upeasta, auringon laskun ihailuun passelista terassistaan. Ja se oli kyllä kyllä aika huikea. Siis auringonlasku. Ja olimme perillä juuri sopivasti.

Seuraavana aamuna nousimme aikaisin, sillä kaikki opaskirjat ja vastaavat neuvoivat olemaan puiston porteilla seitsemältä kun se avataan, ja siellähän me sitten oltiin. Mietittiin hetki oppaan ottamista, heillä on kiikarit ja eläinten spottaaminen on helpompaa heidän kanssaan, mutta pihimies / -nainen -kohtaus iski, ja lähdimme kaksistaan matkaan. Puiston portilla kuulimme että osa puiston trekkipoluista oli suljettu ja se hiukan madalsi mielialaa. Aika pian alkoi kuitenkin eläimiä tulla esiin. Puistossa on siis polkuja sademetsässä. Polut ovat aika baanoja ja helppoja seurata. Ajoitus osui meillä kuitenkin oikeaan, saatiin vaellella melkolailla rauhassa ja eläimiä näkyi yli odotusten. Ensin tulivat esiin apinat, joita loppujen lopuksi näimme kolmenlaisia. Polulla tuli vastaan kauriita ja kasvillisuuden seassa vipelsivät agutit eli kultajänikset.

Kun pysähdyimme rannalle uimaan, huomion keräsi puusta pudonnut vihreä käärme, joka oli ohut, mutta noin puolentoista metrin pituinen. Sen touhuja seurattiin pitkään, ja onnistuttiin myös hyppäämään puoli metriä ilmaan, kun käärme yhtäkkiä hyppäsi sammakon perässä kohti meitä. 

Paikalle tuli myös muutama puiston opas, ja he kertoivat että käärme hyppäää puusta uhrin niskaan. Eivätkä siis tarkoittaneet meitä vaan sammakkoa. Kun käärmeestä oltiin toivuttu, paikalle asteli muina miehinä pesukarhu.

Vierailun draaman kaaren nostatti huippuunsa se, että kun olimme jo kävelemässä pois päin, näime vielä sen laiskiaisen. Siinä se roikkui, pään yläpuolella, eikä ollut moksiskaan. Huikeata oli myös se, ettää näimme sen liikkuvan! Ei se ollutkaan niin laiska ja hidas kuin Avara Luonto antaa ymmärtää.

Ajomatkalla takaisin kämpille pysähdyimme vielä Jacón ja Punta Arenasin välillä krokotiilisillalla. Sieltä pystyi turvallisen välimatkan päästän katselemaan sillan alla hiekkasärkällä pötkötteleviä krokoja.

Ihan hyvä, että ei nähty niitä ennen sitä Playa Buena Vista krokotiilijokea…

Eläinmaailma on ihmeellinen ja niiden tarkkaileminen aina yhtä palkitsevaa. Kiva kun lähdettiin!

-Kaisa

It's good to have routines, and surf, beach, yoga and food don't sound bad as a routine, but we still started to feel a bit bored with our smooth days in Guiones. It was time to hit the road for a small excursion. We rented a car for couple of days and drove to Manuel Antonio national park, one of the most famous national parks in Costa Rica.
As it's popular, we were a bit worried about the crowd, but it wasn't really a problem as we were early birds and woke up at six to be in the park by seven. The park is very nice with lots of animals. We spotted at least 3 kinds of monkeys, raccoons, agutis, a  green vine snake and a sloth. Our hostel, Vista Serena, was really nice with a great terrace for sunset and breakfast. 

 Auringonlasku terassilta

 Hostelli

 Mystinen Costa Ricalainen "sähkösuihku" osa 2

 Hostellin aamiaisterassi

 Vaaleanpunainen kukka. 

Hortonomiset taidot eivät riitä tunnistamiseen.

 Playa Manuel Antonio

 Vihreä sammakoita jahtaava käärme eli green vine.

 Erittäin hankala nähdä luonnossa.

Vaikka kuva näyttää värisokeiden testiltä niin keskellä on laiskiainen.

Krokoja