Camp Leakey ja tulikärpäset joella

Kansallispuiston kuuluisin paikka on orankien suojelualue ja tutkimusasema Camp Leakey. Sen perusti Biruté Mary Galdikas 70-luvun alussa. Galdikas on tänä päivänä maailman pisimpään orankeja tutkinut henkilö ja johtava orankitutkija. Hän toimi myös eräänlaisena tutorina Sumuisten vuorten gorillat- elokuvan Diane Fosseylle. Hän nosti orankien uhanalaisen tilanteen maailman tietoisuuteen National Geographicin Artikkelilllaan.

Camp Leakeyssa hoidetaan orvoksi jääneitä orankeja ja palautetaan niitä luontoon. Orankeja jää orvoksi kun aikuisia orankeja tapetaan palmuöljyplantaaseilla. Orangin poikasilla käydään myös edelleen mustan pörssin kauppaa, vaikka Indonesian lain mukaan orangin pitäminen lemmikkinä on laitonta. Villejä orankeja ja niiden elintapoja puolestaan seurataan kansainvälisen tutkijajoukon voimin. Paikassa käy vuosittain myös paljon vapaaehtoistyötekijöitä, jotka valitaan tarkoin. Joukossa on eläinlääkäreitä, villieläintutkijoita ja eläinten hoitajia.

Meidän ohjelmassamme Camp Leakey oli viimeisenä. Kun saavuimme laituriin, ensimmäinen leikkisä nuori oranki tuli jo kuikuilemaan joen varteen, ja hetken luulimme, että se hyppää veneeseen.
Camp Leakeyn orangit olivat selkeästi kesyimpiä ja ihmiseen tottuneimpia, ja ruokintapaikalla niitä olikin paljon. Varsinkin nuoret orangit vetelivät pulverimaitoa saavista sitä kallistamalla ja metsänvartijat jotka hääräilivät lähellä, eivät tuntuneet niitä häiritsevän. Katselimme taas näiden punaisten sukulaistemme touhuja melkoisen ajan, aina yhtä ällistyneinä.

Kun lähdimme leiristä Asa ilmoitti että ajamme jo illalla lähelle Kumaita, sillä mikäli onnistuisimme saamaan paluulennon seuraavalle päivälle, ehtisimme aamulla kentälle.
Iltaa kohden maisemat joella muuttuivat aina vain upeammiksi. Joen varret olivat täynnä nenäapinoita ja makakeja. Auringonlaskussa värit olivat kuin photoshopilla tehdyt. Kun pimeys laskeutui alkoi näkyä tulikärpäsiä. Se oli mieletön show. Myös sympaattinen kokkirouvamme nousi seuraamme kannelle ja siinä me sitten huudahtelimme vuoron perään ja osoittelimme joen varrella olevia kimaltelevia puskia, jotka näyttivät aivan jouluvaloin valaistuilta.
Illallisen jälkeen kömmimme taas hyttysverkon alle nukkumaan ja heräsimme aamulla siihen, että katoksesta tippui vettä suurina pisaroina naamalle, ajatellen että olipa kyllä mielettömän upea reissu.

-Kaisa

Naapuri veneen kokki
Chef from the other boat

Nenäapina
Proboscis monkey

Joki oli välillä aika kapea
Sometimes river was quite narrow

Seikkailu on raskasta
 Adventure is a hard work

Gibboni
Gibbon

Maito maistuu
Tasty milk

Tämä kaveri oli tulossa veneelle
This fellow was coming on board

Melko syyllisen näköinen kaveri

He looks very quilty

Tie takaisin veneelle
Path back to the boat

Matkalla takaisin sivistyksen pariin
Going back to civilization

Illan huikeat värit
Tremendous colours of the evening

Kalastajia
Fishermen

Laivan kokki ja keittiö
Ships chef and her kitchen

Kiitos Ella K.
Thank you Ella K.

Metsän ihmisiä ja orankivauvoja

Kun pääsimme ensimmäiselle orankien katselupaikalle alkoi jännitys tiivistyä. Tanjung Putingin kansallispuiston alueella elää kolmisensataa orankia. Osa orangeista on ns. puolivillejä, eli ne on pelastettu poikasena, hoidettu kuntoon ja yritetty totuttaa takaisin luontoon. Näitä puolivillejä eläimiä ruokitaan kerran päivässä banaaneilla ja pulverimaidolla. Kun metsästä löytyy paremmin ruokaa orangit käyvät vähemmän ruokintapaikoilla, mutta ruuan ollessa vähissä ne kyllä löytävät tiensä banaanien ääreen. Puistossa voi nähdä täysin villejäkin orankeja, mutta todennäköisemmin tietysti näkyviin tulevat nämä jo jossain vaiheessa elämäänsä ihmiseen törmänneet eläimet jälkeläisineen. 

Lähdimme kävelemään pientä metsäpolkua pitkin ruokintapaikalle. Kun olimme kävelleet vähän aikaa, alkoi ylhäältä puista kuulua ryskettä. Ensimmäinen orankiäitihän se siellä oli poikasineen aivan päidemme yläpuolella. Hän tuijotti meitä epäluuloisena ja me tietysti tuijotimme takaisin. Tilanne päättyi siihen, että me jatkoimme matkamme ja oranki heitti Leetä isolla kepillä. Olimme aivan fiiliksissä jo tästä tapaamisesta.

Kun saavuimme ruokintapaikalle, siellä oli jo muita matkalaisia. Tilanne tuntui aluksi hieman oudolta. Ikään kuin olisimme olleet jonkinlaisessa kesäteatterissa. Hetken kuluttua puut alkoivat heilua ja ensimmäiset orangit ilmestyivät paikalle. Orangit eivät liiku kovinkaan hiljaa metsässä vaan rymistelevät puissa aika kova äänisesti. Toinen oli leikkisä nuorukainen ja toinen ehkäpä sama äiti poikasineen, jonka olimme jo tavanneet. Meitä ärsytti hulluna joidenkin matkailijoiden käytös. Oli sanottu että valokuvia voi ottaa, mutta ei salamalla, koska ne häiritsevät apinoita. Tietysti aina välillä joku räpsäytti salamalla kuvan. Toisten oli myös hirvittän vaikea pitää suunsa kiinni. Varsinkin espanjalaisten nuorten miesten porukka sai monien veren kiehumaan kiukusta.

Kun olimme aikamme seurailleet näiden kahden ensimmäisen ruokailijan touhuja, suurin osa muista matkailjoista onneksi  kyllästyi odottamaan, ja lähti pois. Metsässä oli kuuma ja moni tuntui väsyneeltä. Me jäimme kuitenkin vielä paikoillemme ja onneksi niin. Hetken kuluttua yksi oppaista karjahti " Nyt tulee iso, varokaa"! Kaikki säikähtivät  kunnolla, kun näkivät mitä iso tarkoittaa, ja antoivat kunnioittavasti tietä isolle alfaurokselle, joka pyyhälsi itsetietoisesti metsästä porukan takaa keskelle ihmisjoukkoa. Kaikki miettivät hetken, pitäisikö lähteä pakoon, vaikka lähimpään puuhun, mutta oranki ei paljoa meistä piitannut, vaan katseltuaan hetken ympärilleen paineli banaanien kimppuun. Kyseessä oli vähän yli parikymppinen Gundun-niminen uros. Hänen jälkeensä lisää orankeja alkoi virrata paikalle. Tuntui kuin alfauroksen esimerkki olisi antanut muillekin luvan tulla herkuttelemaan. Meitä oli katsomassa enää pieni joukko ja kaikki katselivat mykistyneinä, kun puut heiluivat hämärtyvässä metsässä ja apinat pikkuhiljaa saapuivat apajille. Tunnelma oli todella maaginen. 

Jälkeenpäin kuulimme, että meillä oli ollut todella hyvä tuuri. Edellisenä päivänä samassa paikassa oli ollut iso joukko National Geographicin matkassa ollutta jengiä, ja orangit olivat pysytelleet suurelta osin piilossa.

Kun palasimme laivalle, olimme yksimielisiä siitä, että retki oli jo täyttänyt lupauksensa. Laivan kannella istuessamme ja ihmetellessämme,  Asa toi meille limsat ja pähkinöitä, ja ilmoitti että jäämme ankkuriin. Mietimme vielä siinä vaiheessa, että missähän me mahdamme nukkua, mutta se selvisi pian, kun pojat alkoivat virittää pressua kannen suojaksi. Nukkumapaikkamme oli siis kannella hyttysverkon alla puoliksi ulkona.

Saimme vielä kynttilänvalossa illallisen ja sen jälkeen kaaduimme patjallemme nukkumaan metsän ääniä kuunnellen ja orankeja ajatellen. Niiden inhimillisyys oli hämmentävää, eikä ole ihme, että paikallisella kielellä niiden nimi tarkoittaa metsän ihmistä ( malayksi orang on ihminen ja hutan metsä).

Ne tuntuivat jopa ymmärtävän pieruhuumoria…

-Kaisa

The first meeting with orangutans was superb. We saw so many of them and even the big alfa male came for the feeding platform. There were also several moms with their babies. The only negative thing was the behavior of some watchers taking pictures with flashlight and making too much noise. Luckily most of them got bored quickly for waiting and left, so in the end lots of orangutans came and that was really magical!

Ensimmäiseksi näimme tämän kaksikon. Rouva Oranki heitti minua isolla kepillä.
First we saw this couple. Mrs. Orangutang thrown at me with big stick

Joogaa puussa
Yoga at the tree 

Katse kohti banaaneja
View to bananas

Tiukka ote
Tight grip

Toisessa kädessä banaani, toisessa kädessä liaani
Banana in the hand

Se joka liaaniin kurottaa, latvaan pääsee
Up, up and away

Ottaisitko tältä kaverilta banaanin pois?
Would you dare to take a banana away from this guy?

80-luvun heavy rock-tyyli on suosiossa orankien keskuudessa.
80´s heavy rock style is very popular among the orangutans

Häh? Etkö muka ole ennen nähnyt apinan syövän banaania?
What?  Haven´t you ever seen a monkey eating a banana before? 

Metsän ihminen.
Man of the forest.

Teini
Teenager 

Kuin kaksi marjaa- Ronnie James Dio
LIke brothers- Ronnie James Dio

Kuinka monta banaania mahtuu orangin suuhun?
How many bananas you can fit in an orangutans mouth 

Lapsi
Child

Äiti ja lapsi
Mother and child

Ensimmäinen päivä erillään

Kaisan päivä:

Seuraava kohteemme oli Torres del Painen kansallispuisto. Tätä tituleerataan usein yhdeksi maailman hienoimmista trekkipaikoista joten odotukset olivat korkealla. Ensin matkasimme naurettavan lyhyen, kolmen tunnin, bussimatkan Puerto Natalekseen. Se on pikkukaupunki, joka hyvin paljon elää Torres del Paineen tulevista patikoitsijoista ja se näkyy. Hostaleja joka kulmalla ja ylihinnoiteltuja varustevuokraamoja sekä kauppoja oli pilvin pimein. Aika pian ilmeni, että Leen kipeytynyt polvi ei kestäisi kävelyä, joten aloimme miettiä vaihtoehtoja. Loppujenlopuksi lähdin sitten yksin tekemään päivätrekkiä, useamman päivän reissun sijasta. Ensimmäinen asia joka tulee selväksi aika pian on se, että kaikki maksaa suhteettoman paljon. Kansallispuiston pääsymaksu on 18 000 pesoa eli noin 36 taalaa. Bussi sinne melkein saman verran,  joka muihin Chilen bussihintoihin verrattuna on todella paljon. Pelkkä peti refugiossa 46 taalaa ilman aterioita (high seasonilla vielä paljon enemmän) jne. Itseäni alkoi hieman ärsyttämään kaikki rahastus.

Päätin kävellä ylös Mirador Las Torresille, josta sitten nuo Painen kuuluisat tornit näkyvät. Nousu oli  reipas, about 700m ylös ja maisemat kauniit. En tiedä onko ongelma se, että vietän normaalistikin paljon aikaa vuorilla, mutta kun pääsin perille niin minusta tuntui kuin olisin seissyt Dolomiiteilla, Tre Cime di Lavaredon edessä. Maisemat perillä voisi kiteyttää siihen, että tuntui kuin toisessa suunnassa olisi katsellut Dolomiitteja ja toisessa Norjaa. Polulla oli vähän liikaa väkeä minun makuuni, tuntui että koko ajan sai olla tervehtimässä tai väistämässä. Mitenköhän paljon ihmisiä onkaan korkeasesongin aikaan?

Tein alussa sen virheen, että lupasin kävellä Chileläissyntyisen Lisin kanssa. Hän oli kuitenkin melkoinen säätäjä, ja kesti tunnin ennenkuin päästiin liikkeelle. Paluubussi takaisin Puerto Natalekseen lähti puoli kahdeksalta, enkä ollut ihan varma reitin kestosta joten oli pakko hilpaista omille teilleni aika pian, kun huomasin että Lis halusi kuvata jokaista kukkaa, eikä muutenkaan ollut niitä kaikista hyväkuntoisimpia. Lopputulos oli siis se, että jouduin hieman juoksemaan polkua ylös, ja siitä iski pikkuisen liikaa työfiilikset. Alaspäin tullessa mietiskelin sitten, että ehkäpä patikoinnin voi nyt vapaa-ajalla jättää vähemmälle. Kun pääsin takaisin Puerto Natalekseen ja hostellille, siellä odotti Leen loihtima illallinen viineineen ja se tuntui taivaalliselta. Hassua oli se, että tämä oli ensimmäinen päivä kolmeen kuukauteen kun vietimme päivän erossa. Itse asiassa se tuntui vähän tylsältä, kun on tottunut hyvään seuraan.

Majoituspaikkamme Tin House oli pieni ja viihtyisä, ainoana miinuksena kylmyys, joka tässä vaiheessa alkoi tuntua hiipivänä ärsytyksenä. Rakentaminen koko Patagoniassa on melko ällistyttävää. Kylmää ja todella tuulista on ympäri vuoden, ja silti suurin osa taloista on todellakin pellillä päälystettyjä yksinkertaisine ikkunoineen ja kaasulämmittimineen. Seuraavaa majapaikkaa etsiessä ensimmäisenä kriiteerinä olikin lämmitys.

-Kaisa

Lähtö patikalle

Näkymiä noususta

Jokea seuraillen

Maali: Torres del Paine

Tre Cime di Lavaredo lähellä Cortinaa kesällä 2013. Eikä maksa mitään. See my point?

Leen päivä:

Punta Arenaksesta lähdimme kohti Puerto Natalesia joka on kolmen tunnin bussinmatkan päässä. Puerto Nataleksen vetovoima perustuu suosittuun luonnonpuistoon ja siellä oleviin kävelyreittiehin. Suosituin reitestä on W joka kestää 3-4 päivää. Meillä oli tarkoituksena käydä kävelemässä kyseinen reitti. Kaisa oli tehnyt paljon pohjatöitä ja selvittänyt tarkasti polut, teltta, makuupussi ym tavaroiden vuokraamisen, erilaiset pääsymaksut ja vaadittavat luvat jne. Samana päivänä kun lähdimme bussilla kohti Puerto Natalesta kipeytyi polveni. Oletin että vaiva on hetkellinen ja menee pian ohi. Bussimatkan jälkeisen päivän olimme tarkoittaneet varusteiden hankkimiseen joten polveni sai lepoa vielä seuraavanakin päivänä. Seuraavan aamuna totesin että Ushuaian vuorilla kävely on oli kuitenkin rasittanut jalkaa sen verran paljon että jouduin hylkäämään ajatuksen W:n kävelystä. Keskityin siis lekotteluun viileässä hostellihuoneesa.

Puerto Natales on sympaattinen pikkukaupunki jossa luonnonpuiston lisäksi ei oikeastaan ole mitään muuta. Muutaman päivän lepäämisen jälkeen päätimme lähteä tutustumaan luonnonpuistoon jota varten tänne alunperin tultiinkin. Kaisa halusi lähteä kävelemään vuorille ja niin halusin minäkin, mutta päätin kuitenkin säästää polveani turhalta rasitukselta joten menin bussikierrokselle. Itseäni harmitti että jouduin muiden setien ja tätien kanssa tylsälle bussikierrokselle kun taas Kaisa pääsee kiipeämään pitkin uljasta vuorta.

Sunnuntai aamuna klo 7.30 minua tuli hakemaan, yllätys yllätys, pikkubussi. Pikkubussi oli lastattu kahdella tanskalaisella tytöllä meidän hostellista, japanilaisella opettaja pariskunnalla jotka olivat 1 vuoden ja 10kk matkalla, hong kongilaisella joka asuu Kaliforniassa ja brasilialaisilla sisaruksilla. Matkanjohtajana ja autonkuljettajana toimi herra joka ei puhunut muuta kuin espanjaa. Kävimme aamulla lyhyen keskustelun jonka aikana tuli selväksi että emme tule päivän aikana juttelemaan enempää:

Kuljettaja: veöö aa juu from?

Minä: From Finland

Kuljetta: Angleterree? Loontoon?

Minä: No, from Finland

Kuljettaja: Iiiirland?

Minä: No, F i n l a n d

Kuljetta: Elsinki?

Minä: Si

Kuljettaja: ich sprech etwas Deutsch. (puhun vähän saksaa)

Minä: Si, ok. Gut.

Bussi suuntasi keulansa kohti Mylodonin luolaa. Kyseinen luola on saanut alkunsa jääkauden aikana ja sen jälkeen kasvanut tuuleen, jään ja hiekan yhdistelmän vaikutuksesta. Luola on yllättävän iso ja syvä. Luola on Amerikan mantereen merkittävin arkeologinen tutkimuspaikka, joten alueet jolla pääsi kävelemään oli rajattu tarkasti. Nimensä luola on saanut sieltä löydetyn nahanpalan mukaan. Palanen nahkaa kuului 5.000 vuotta sitten eläneelle jättiläslaiskiaiselle. Nahanpala löydettiin 1800-luvun lopulla ja sitä säilytettiin asianmukaisesti saksalaisen löytäjän äidin kaapissa. Tai näin ainakin Chatwin väitti.

Täältä matka jatkui erilaisten järvien ja jokien reunastamaa tietä pitkin kohti Torres del Painen luonnonpuistoa. Taas kerran luonto oli uskomattoman hienoa ja mahtavaa. Valitettavaa oli se että emme puhuneet kuljettajan kanssa mitään samaa kieltä edes auttavasti, olen varma että hänellä olisi ollut paljon mielenkiintoisia juttuja kerrottavana. Sen sijaan porukkana keskustelimme monenlaisista asioista, japanilaisesta koulujärjestelmästä, siitä muuttaako kalifornialainen eläkeläinen takaisin Hong Kongiin vai tuleeko opiskelemaan euroopan historiaa pohjoismaihin, miksi te syötte poroja, tanskalaisesta leivästä jne.

Torres del Painen luonnonpuiston sisäänpääsy maksu kirpaisi: 36 $ pelkästään siitä että ajamme autolla sen läpi. Mutta toisessa vaakakupissa painoivat mahtavat maisemat joita on turha yrittää hinnoitella. Paikka on uskomaton. En ole aikaisemmin nähnyt niin jylhiä maisemia yhdistettyinä uskomattomiin pilvimuodostelmiin, jäätikköä ja sen tasaiseksi jauhamaa isoa sorakenttää, isoja koskia, Guanaco-laumoja, isoja kotkia liitelemässä tasankojen yllä. Muutaman vuoden takaisen metsäpalon mustaamia puita jotka kasvoivat eriväristen järvien rannaoilla. Järvien väri olisi sinistä, harmaata, vihreää ja kellertävää. Valokuvani eivät todellakaan tee oikeutta näille luonnon ihmeille. Niiden mahtavuutta ei yksinkertaisesti pysty sovittamaan valokuvaan.

Retki kesti 12 tuntia jonka aikana ehdin tutustumaan parhaiten japanilaiseen pariskuntaan. He olivat kotoisin Hiroshimasta ja olivat lähteneet liikkeelle melkein reilu vuosi sitten. Meitä on odottamassa joulukuussa majapaikka Hiroshimassa ja retki Hokkaidon saarelle katsomaan lämpimässä lähteessä kylpeviä apinoita.

Odotan saavani vuoden 2014 kulttuurivienti palkinnon sillä kerroin heille menestyksekkäästi Hajosiko Toyotasi vitsin. 

-Lee-

PS. Mitä opimme tällä kertaa: älä aliarvioi turisteille järjestettyjä bussiretkiä.

Ja jälkeenpäin ajatellen oli onni onnettomuudessa että polveni alkoi vihoittelemaan. Sillä W:n käveleminen olisi ollut helkutin hankalaa koska olimme loppujen lopuksi varustautuneet liian kevyesti teltassa yöpymiseen. Pelkkä pipo ja villahanskat eivät riitä lämmittämään jos yöllä vuorilla puhaltaa yli 100 km/h tuuli.

Mylodonin luola

Torres del Painen kansallispuisto

 Torres del Painen kansallispuisto sekä Satoshi ja Eri

 Jäätikön pohjalla tuuli erittäin kovaa- oikealla on tuulen vinouttamia ihmisiä

 Kansallispuiston tarjontaa

 Renkaanvaihto

 Jäätikön sulamisvesiä

 Kuvaushetki

 Guanakoja

Lapussa lukee että olemme Chilessä ja jotain muuta.

Autolla Manuel Antonioon

Yleisesti reissussa pääsee liikkumaan kätevimmin vuokra-autolla tai -skootterilla.

Toki julkisilla kulkuneuvoillakin se onnistuu, mutta niiden aikataulut ja reitit ovat enemmän tai vähemmän suuntaa antavia. Busseilla tai junilla liikkumalla säästää paljon rahaa verrattuna vuokra-autolla kulkemiseen, mutta vuokra-auto tarjoaa ilmaistoinnin, omat aikataulut ja reitit, jota paraskaan säästäminen ei onnistu korvaamaan. Näiden kahden vaihtoehdon välissä on skootteri.

Bonairella liikuimme reilun viikon verran Kymcon 50cm2 skootterilla. Tämä vauhtihirmu ja aerodynamiikan ihme kulki kaksi päällä myötuuleen 70km/h. Ylämäessä vauhti hyytyi 15km/h vauhdiksi. Kilometrejä kulkupelillä kertyi yli 500. Sangen mukava pyllynpuuduttaja.

Samarassa vuokrasimme päiväksi Hondan 125cm2 skootterin. Käsittämättömän vaikea ja hankala laite ajaa. Kytkin oli yhdistetty vaihdepolkimeen eli aina kun vaihdoit jalalla vaihdetta käytit samalla kytkintä. Kytkimen käyttö täysin tunnottoman vaihdevivun kanssa oli karmeaa. Laitteessa ei myöskään ollut jarruja. Pysähtymisestä piti huolen ilmanvastus jota laitteesta löytyi reilusti.

Tällä kertaa lähdimme kohti Manuel Antonion kansallispuistoa vuokra-autolla. Koska matkaa yhteen suntaan kertyy yli 300 kilometriä, skootterit ovat poissa laskuista. Pieniä kaupunkiautoja täällä ei vuokrata koska teiden kunto vaatii nelivetoisen maastoauton. Kulkineen tehtävään valjastettiin nelivetoinen Daihatsu Terios. Yli 700 kilometrin röykytyksen jälkeen on pakko sanoa että uskomattoman kestävä kapistus kun pysyy kasassa näillä teillä. Epäonnistuimme lukuisissa yrityksistä hannkkia kunnollinen maantiekartta, tuntuu että tässä maassa ei ole myynnissä ollenkaan karttoja. Maantiekarttana käytimme hyvin suurinpiireteistä Lonely Planetin karttaa.

Costa Rican liikenne on melko rauhallista, pois lukien San Jose, ja nopeudet ovat alhaisia. Koska maasta puuttuu käytännössä kokonaan raideliikenne, siirretään kaikki rahti rekoilla paikasta toiseen. Rekkoja näkyy liikenteessä todella paljon, usein niitä tuntuu olevan liikkeellä enemmän kuin henkilöautoja. Opastus ja kyltitys vaikuttaa hyvin summittaiselta. Kyltteihin tuntuu valikoituvan sattumanvaraisesti valittuja paikkakuntia. Esimerkiksi tien varressa on kyltti joka kertoo että edessä päin ovat paikat a, b ja c. Seuraavassa T-risteyksessä on vain yksi kyltti: a kääntyy vasemmalle eikä mitään merkintää siitä että minne b ja c menevät. Kylien tai kaupunkien nimiä ei näy missään. Sen sijaan jokainen pienikin puropahanen on nimetty isosti. Ehkä pitää hankkia jokikartta eikä maantiekartta? Erikoinen tapa liikenteessä tuntuu olevan se että ohituskaistan tullessa kohdalle hitaammat jatkavat vasemmalla kaistalla ja muut ajavat oikealta ohitse. Paitsi jos ohitettava on rekka. Silloin rekka siirtyy oikealle kaistalle ja muut ajavat vasemmalta ohi. 300 kilometrin matkaan meni aikaa yli kuusi tuntia. Tien koosta tai laadusta ei pysty päättelemään sitä että onko kysessä iso valtakunnallinen päätie vai kylätie. Lyhyt, muutaman kilometrin moottoritie saattaa muuttua lennosta soratieksi.

Paikallisista liikenteelliisistä erikoisuuksista huolimatta matkustaminen autolla on täällä mukavaa. Tien varret ovat täynnä hyvää ja edullista ruokaa tarjoavia Sodia. Luonto ja maisemat ovat kauniita sekä ihmiset ovat avuliaita neuvomaan eksynyttä matkaajaa.

-Lee-

Kymco maastotehtävissä.

Terios, kestää röykytystä.