Panama ja sen kanava

Joskus muinoin matkustin bussilla Barcelonasta Modenaan ja vannoin etten enää ikinä tee pitkiä bussimatkoja. Olemme kuitenkin pikkuhiljaa hilanneet ylös näitä matkojen kestoja, ja vuorossa oli matka Davidista Panama Cityyn, kahdeksan tuntia.
Matka olikin yllättävän leppoisa, bussissa oli oikein mukavat penkit ja ilmastointi sekä vessa. Se oli hieman jopa aikataulusta edellä, joten olimme illan suussa Panama Cityssä.Varaamamme hotellikin osoittautui nappivalinnaksi, saimme valtavan ja kodikkaan ullakkohuoneen, jossa oli ihanan hiljaista, vaikka keskellä kaupunkia oltiinkin. Ja kyllä, siellä oli myös kuuma suihku. Matkan varrella olemme oppineet arvostamaan yöunta, ei tarvita kuin muutama huonosti nukuttu yö ja matkustaminen tuntuu vaivalloiselta.

Seuraavana aamuna olimmekin pirteinä hereillä ja lähdössä katsomaan Panaman kanavaa, tai tarkemmin ottaen Mirafloresin sulkuja. Olin lukenut hyvän kirjan kanavan historiasta ja rakentamisesta ja katsottiin siitä yhdessä myös dokumentti. Se kannatti, koska antoi ihan erilaisen ulottuvuuden vierailuun. Suluille neuvottiin menemään yhdeksäksi, koska silloin yleensä on laivaliikennettä. 
Ensimmäinen reaktioni sulut nähdessäni oli: tuossako se nyt on! Sulkurakennelma itsessään oli aika pieni. Valtavan koko kanavaprojektista tekee vasta se, että tietää mitä sen rakentaminen aikanaan vaati.

Kyseessä oli valtava maailmoja mullistava projekti, jonka laittoivat alulle ranskalaiset, pitkälti Ferdinand de Lessepsin, Suezin kanavan sankarin, vakaan uskon ansiosta. Ranskalaisten rakentaminen ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Luonto pisti vastaan monella eri tavalla ja he joutuivat 13 vuoden taistelun jälkeen jättämään työmaan. Samalla tehtiin myös yksi maailmanhistorian suurimmista konkursseista. 22 000 työntekijää sai surmansa trooppisten tautien, maanvyöryjen ja muiden työtapaturmien kautta.

Amerikkalaiset jatkoivat työn loppuun, joskaan se ei heillekkään helppoa ollut,  ja samalla alkoi Panaman ja Yhdysvaltojen vaikea rinnakkaiselo, joka päättyi vasta vuonna -99, kun Panamalaiset saivat kanavan täysin hallintaansa. Nyt ollaan rakentamassa kolmatta kulkureittiä, jotta tulevaisuudessa isommat laivat voivat käyttää kanavaa. Sitä promottiin meille muunmuassa 3D-esityksellä.

Kanavalla hengaillessa tuli nälkä, joten hurautimme suoraan kala- ja äyriäistorille. Siellä oli varaa valita, rivissä oli ainakin kymmenen kioskia, josta myytiin cevicheä kaikissa eri muodoissa. Söimme siis ämpärillisen sitä ja suuntasimme sen jälkeen Casco Antiguoon eli vanhaan kaupunkiin. Panama Cityssä on kaksi hassua piirrettä. Toinen on se, että vierekkäin saattaa olla sliipattu turistikaupunginosa ja ihan kiinni siinä hurja asuinalue, johon paikallisetkaan eivät uskalla mennä ja poliisit seisovat rajalla vartiossa. Toinen liittyy takseihin. Julkisen liikenteen käyttö on suhteellisen hankalaa ja aikaa vievää joten takseja käytetään paljon. Taksien hinnoittelu on täysin villiä, ja joka kerralla pitää ensin tingata ja jos ei sitä tee voi joutua pulittamaan helposti aivan absurdin hinnan. Meillä oli siinä mielessä helppoa, että espanjan osaaminen helpotti asiaa merkittävästi, harvoin kukaan edes alkoi vängätä. Kuitenkin maksoimme samasta matkasta kerran vitosen, kerran 2,5 ja kerran 3 taalaa.

Päivän lopuksi kävimme vielä kanavamuseossa, jäimme jotenkin jumiin sen historiaan ja halusimme siitä kaiken informaation mitä vain oli saatavilla. Muun muassa sen että pienin kanavamaksu on ollut 36 senttiä, ja sen maksoi Haliburton niminen seikkailija 20-luvulla kun ui kanavasta läpi. Ja sen että rakennusprojektin aikana siirrettiin maata 63 pyramidin verran.

Seuraavana päivänä meillä oli vielä lounastreffit Silvian ja Cristianin kanssa. He olivat matkustaneet koko yön bussissa Boquetesta kotiin ja me olimme matkalla lentokentälle. Tapasimme, missäs muuallakaan kuin, kalatorilla ja tällä kertaa söimme paistettua kalaa ja patacones, eli ruokabanaanilätysköjä. 

Kaikenkaikkiaan Panamasta jäi sellainen fiilis, että olisi voinut olla pidempäänkin. Sinne pitää ehkä vielä palata.

-Kaisa

Kanava täytti 100 vuotta

Liikennettä kanavassa

Muitakin kuin meitä kanava kiinnosti

Kalatori

 Chevicheä

Panaman vanhakaupunki 

 Näkymä vanhasta kaupungista uuteen

Lopettakaa bileet

Aamulla lähdimme aikaisemmin tapaamamme venezuelalaisen pariskunnan, Silvian ja Cristianin, kanssa katsomaan vesiputouksia. Aamiaisen jälkeen ajoimme pikkubussilla vuorille ja edessä oli 3-4 tunnin kävely. Kaunis reitti kulki kolmen eri vesiputouksen kautta. Oli mukavaa saada seuraa retkelle ja varsinkin Christianin tuntemus kasveista oli loistava lisä. Hän tekee ja suunnittelee työkseen puutarhoja. Johtuen Venezuelan poliittisesta tilaanteesta he ovat myyneet kaiken Venezuelassa ja muuttaneet vuoden alusta Panama Cityyn.

Tripadvisor on loistava apuväline kun yrittää saada selvyyttä siitä minne kannattaa mennä ja missä kannattaa majoittua. Aivan sokeasti senkään arvosteluihin ei voi luottaa. Esimerkiksi tätä trekkiä oli arvosteltu siitä että polut ovat huonossa kunnossa. Omasta mielestäni metsässä kulkemisen idea on juuri siinä että reitti ei ole päällystetty asfaltilla.

Tripadvisorista puheen ollen,viime aikoina ollemme naureskelleet sille, että nykyisin netistä saa niin paljon tietoa etukäteen kaikesta, että ei tarvitsisi välttämättä matkustaa minnekkään. Ollaan jopa mietitty pitäisikö jättää täysin lukematta etukäteen. Toisaalta, joskus on myös eritäin hyvää viihdettä lukea, miten eri tavoin matkailijat näkevät asiat.

Seuraavana aamuna meillä oli edessä aikainen herätys ja kahdeksan tunnin bussimatka. Toiveet rauhallisesta ja hyvin nukutusta yöstä sai unohtaa. Hostelli järjesti vetäjän johdolla takapihalla grillijuhlat joissa soitettiin jonkinlaista mölypinakaraokea. Kävin muutamaan kertaan sanomassa (keski-ikäinen yrittää pilata nuorison juhlat) respassa että voitko käydä laittamassa mölyä pienemmälle. Kaveri levitteli käsiään ja sanoi että ei oikein voi tehdä mitään kun pomo itse on mölyämässä.

Jälkeen päin kun luin ihmisten arvosteluita kyseistä hostellista niin siellä nousi esiin kaksi asiaa.
Mahtava paikka! Hienoa kun pääsee porukalla juhlimaan. Toinen näkemys oli se että muuten hyvä paikka mutta siellä on karmea meteli eikä pysty nukkumaan. Tuskin tulee kenellekkään yllätyksenä että juhlinnasta valittajat olivat meidän ikäisiä pariskuntia.

Mitä opimme tällä kertaa?  Älä luota arvosteluihin. Toinen haluaa polkunsa sileänä toinen ei.

-Lee-

Silvia ja Christian

 Kaisa vesiputouksen takana

Kävelyllä

Kahvia!

Hyvästi jäi Bocas del Toro ja matka jatkui kohti Boqueten pikkukaupunkia vene-luksusbussi-amerikkalainen koulubussi- yhdistelmällä. Jäimme kaipaamaan Hostal Hansin mukavuuksia.
Bussi Almirantesta Davidiin osoittautui hienoksi moderniksi bussiksi, jossa oli ilmastointi, ensimmäinen tällä reissulla, sekä videot. Meitä hauskutettiin matkan ajan elokuvalla, joka kertoi All-inclusive lomakohteesta Dominikaanisessa tasavallassa ja sinne saapuvista amerikkalaisista naisista ja paikallisten miesten edesottamuksista. Niinhän se on, suomessa naureskellaan "etelän gigoloille" ja täällä vaaleille naisille, jotka juovat liikaa, puhuvat kovaan ääneen ja metsästävät paikallisia miehiä.

Boqueteen saavuttaessa, tajusimme, että olimme käytännössä unohtaneet syödä,  ja dollaritkin olivat vähissä. Kun olimme hirveässä nälässä metsästäneet toimivaa pankkiautomaattia, päätimme, että jatkossa pidämme huolta siitä, että syömme ja juomme tarpeeksi, ja että käteistä on aina lompakossa. Ihan perusvirheitä, mutta kummasti nuo asiat muka kiireessä unohtuvat. Kun olimme ruuan jälkeen ottaneet kunnon päikkärit, kaikki alkoi tuntua kummasti mukavemmalta.

Seuraavana aamuna lähdimme kierrokselle, jossa tutustuttiin kahvin viljelyyn ja johon sisältyi kattava eri lajisten ja paahtoisten kahvien maistelu. Panamalaista kahvia pidetään yhtenä maailman parhaista, vaikka tuotanto onkin suhteellisen pientä, ja Boquete on kuuluisimpia viljelyalueita.
Paikkaa tituleerataan kahvin Napa Valleyksi, joten jos jonkinmoista kahvikierrosta on tarjolla, mutta halusimme tarpeeksi syväluotaavan kierroksen. Kierros oli hyvä, opas Denis asiantunteva, paikka erittäin kaunis ja bonuksena näimme kolme suhteellisen harvinaista quetzal-lintua. Kahvi-tastingissa haisteltiin ja maisteltiin erilaisia kahvilaatuja sekä eri paahtoja. Erikoisin oli geisha -kahvi, joka tuoksui ja maistui aivan mustikalle. Tutustuimme kierroksella venezuelalaiseen pariskuntaan Silviaan ja Cristianiin, jotka olivat juuri muuttaneet Panamaan. Tulimme niin hyvin juttuun, että sovimme treffit seuraavalle päivälle vesiputoustrekille.

Olimme miettineet useasti viime aikoina, että onko meistä todella tullut epäsosiaalisia, kun enimmäkseen olemme viihtyneet toistemme seurassa koko reissun ajan. Tämä kohtaaminen kuitenkin todisti sen, että meidän pitää vain tavata oikeanlaisia ihmisiä. Amerikkalaisten eläkeläisten tai parikymppisten reppureissaajien kanssa ei vain oikein ole löytynyt yhteistä säveltä. Ja kummankin ammatit varmastikin vaikuttavat siihen, että jos ei oikeasti kiinnostavia keskustelun aiheita löydy, ei huvita tehdä tikusta asiaa, kun ei ole pakko. Sitä joutuu tekemään niin paljon työarjessa.

-Kaisa

We left Bocas del Toro by boat and continued by bus from Almirante to David. The bus was the most luxurious we've seen so far, with air con and movies. We were a bit exhausted when arriving to Boquete, as we had spent a couple of nights with very little sleep, but after a good meal and a nice nap, everything started to seem beautiful and interesting again.

Boquete is called the Napa Valley of coffee, so we booked a tour to see a coffee plantation and taste different types of coffee. The tour was good, very informative, and as a bonus we also saw 3 quetzal birds. We also met a very nice couple from Venezuela, Silvia and Cristian, who had just moved to Panama, and decided to do the hidden waterfalls trek together the next day.

PS. Pets, sitä kahvia ei kannata jauhaa sillä myllylläsi liikaa. Aamuiset 100 kierrostasi on aivan liikaa. Siitä tulee silloin kitkerää eikä siinä ole enää jäljellä aromia. -Lee-

 Kahvin alku

 Intiaaneja käytetään edellen kahvin poiminnassa. He ovat nopeutensa takia ylivoimaisia.

Kaisa on toiseksi nopein.

Quetzal-linnun tähystäminen. Kuvaajaa tähystää toisenlaisia tipuja.

 Kahvin maistelun alkuasetelmat.

Maistaja/haistaja työnsä äärellä.

Karnevaalia, suomalaista punkkia ja vapaa-ajan ongelmia

Matka on jatkunut Costa Rican pohjoiselta rannikolta Panaman puolelle. Olemme vaihtaneet paikkaa viikon sisällä useaan otteeseen. Ensin yövyttiin Puerto Viejo de Talamancassa, joka on  kummallinen sekoitus viidakkoa ja biletyspaikkaa, sekä selvästi Karibian rannikon suurin turistirysä. Viihdyttiin siellä yksi yö ja vierailun kohokohdaksi muodostui hostellin vieressä aamulla hengaileva laiskiainen. Muutimme seuraavaksi Manzanilloon ja suoraan aivan eri maailmaan. Kyseessä on unelias pikkukylä keskellä viidakkoa, jossa on pitkä ranta eikä juuri muuta. Paikka sijaitsee lähellä Panaman ja Costa Rican rajaa. Majapaikkamme vieressä oli valtavasti mölyapinoita, joten aamuherätyksen kanssa ei ollut ongelmia. Se tuli viiden ja kuuden välillä. Mölärien desibelit tuntuivat myös olevan korkeammat kuin Tyynen meren puolella. Manzanillossa jäi hieman harmittamaan se, että ajan vähyyden ja yleisen flegmaattisuuden vuoksi jäi kävelemättä Gandoca-Manzanillo viidakkotrekki. Seuraavalla kertaa sitten.
Nyt olemme päätyneet hetkeksi Bocas del Toron saaristoon Panamassa. 

Sekä Talamanca, että Bocas ovat molemmat vanhoja United Fruit Companyn huseerausalueita. Kyseisen yrityksen myötä on aikanaan alettu käyttää nimitystä banaanitasavalta ja myöhemminhän yrityksestä on fuusion kautta tullut kaikkien tuntema Chiquita. Kritisoidulla yhtiöllä on ollut valtava merkitys alueen historiaan, löysin Nosarasta loistavan kirjan, jossa iäkkäät Talamancalaiset kertoivat elämästään rannikolla ja työskentelystään Fruit Companyssä. Del Monte -mies ei aina sanonut kyllä. 

Matkan aikana on istuttu bussissa, pikkubussissa ja veneessä. Mielenkiintoisia elämyksiä ovat olleet muun muassa rajan ylitys kävellen vanhaa puista rautatiesiltaa pitkin, luotiliiveihin, pipoihin ja mustiin laskettelulaseihin pukeutuneiden poliisien suorittama ratsia venematkalla Bocas del Toroon, sekä Bocasin karnevaalien ruoskivat pirut. 

Nyt eletään karnevaaliaikaa ympäri katolista maailmaa. Bocas del Torossa se tarkoittaa sitä, että kuuntelemme nyt kolmatta päivää ja yötä  miljoonatäysiä discojytkeen, reggaetonin ja paikallisen hilipatihippan-muusikin kakofonista sekoitusta. Sen seassa paikallisten vaaliehdokkaiden ämyriautot kuuluttavat vielä omaa sanomaansa, oman jytkebasso soundtrackinsa säestamänä. DJ:t ovat sijoituneet muutaman metrin välein eri loosseihinsa ja jokainen yrittää soittaa toista kumoon isommilla kaiuttimilla. Viime yöksi onneksi tajusimme ostaa korvatulpat ja nukuimme kuin vauvat. 
Voi olla, että olisimme lähteneet aikaisemminkin jo eteenpäin, mutta löysimme niin hyvän ja halvan hostellin ettei ole malttanut. On myös ollut lievää turnajaisväsymystä ja vatsavaivaa havaittavissa. Ensimmäistä kertaa. Teemabiisinä parin viime päivän aikana Leellä onkin ollut Enni Rukajärvenkin suosikki: Kakkahätä tappaa. ( Jos haluaa kuunnella suomalaista punkkia niin tässä linkki: http://www.youtube.com/watch?v=q3NV0XjNvWg )

Karnevaaleissa on ollut monenlaista viihdyttävää ohjelmaa. Kohokohta olivat piruiksi pukeutuneet nuoret miehet,  joita varten pääkatu oli rajattu niin, että jos kävelee valkoisten viivojen sisäpuolella, pirut saavat ruoskia vapaasti. Suurin osa väestä tietysti pysytteli reunoilla, mutta piruja vastaan asettuvat, kepein aseistetut pojat saivat kyllä ihan kunnolla iskuja takkiinsa. Paikalla oli hyvin vahvasti myös Policia Nacional tarkkailemassa ettei homma pääse lähtemään käsistä. Itse katsoin kyllä tarkkaan, että pysyin tarpeeksi kaukana viivoista ja riehuvista piruista.
Seuraavana päivänä vuorossa oli sitten vesisotaa. Palokuntakin oli mukana ja suihkutti letkulla vettä juhlijoiden joukkoon.
Oma karnevaalijuhlintamme on ollut melko vaatimatonta, ei sen takia että olemme vanhoja, vaan jo edellämainituista syistä johtuen. Nyt selvästi ollaan reissun siinä vaiheessa, että oma suihku, toimiva toiletti ja viileä huone tuntuvat äärimmäisen houkuttelevilta vapaa-ajanviettovaihtoehdoilta.

Pientä päänvaivaa aiheuttaa myös se, että näin pitkän matkan budjetti ei oikein anna periksi jatkuvaa elämyksistä maksamista. Pitäisi pystyä vain olemaan välillä, joka tunnetusti on meille molemmille suhteellisen haastavaa.
Niinpä olemme Bocasissa ajaneet yhdellä taalalla veneellä lähisaarelle Isla Carenerolle ja pyöräilleet Isla Colonilla upealle Playa Bluffille. 

Surffatahan täällä voisi oikein hyvin, mutta olisi pakko ottaa opettaja ja vene, sillä paikat ovat kaikki aika erilaisia kuin Nosaran simppeli beach break. Ja kun visiittimme tänne on kuitenkin lyhyt, päätimme säästää rahat tällä kertaa ja surffata sitten seuraavan kerran Perussa. Tällä kertaa tyydyimme katselemaan.
-Kaisa

We've been traveling along Talamanca coast on the Caribbean side of Costa Rica and  have ended to Panama. As Puerto Viejo is famous party town, we only stayed for one night and continued to Manzanillo, that is completely different world. A sleepy village in the middle of the jungle with a long beach and lots of animals waking us up regulary at five on the morning. We crossed the border to Panama and stayed a couple of nights in Bocas del Toro archipelago. It's carnival time and in Bocas that means devils whipping people on the street and lots of loud music. We tried to explore the place spending less money possible, so no surfing or boat trips but strolling around Isla Carenero and cycling to Playa Bluff. 

Costa Rican ja Panaman välinen rajan ylitys.

Ensimmäinen kuljettaja jätti Costa Rican päähän siltaa ja sanoi että kävelkää tuon sillan yli,

siellä odottaa toinen kyyti. 

Ensi-askeleet Panamassa. 

Matkalla Bocas del Toroon eli härän suuhun. 

Talot ovat täällä iloisen kirjavia. 

 Piru ottaa ilon irti yleisöstään.

Pirullinen tauko.

 Careneron saaren rakennuksia.

Careneron saaren toisenlaisia rakennuksia. Muutaman kymmenen metrin päässä edellisistä. 

Taksi ja sen kuljettajat. 

 Kaisa löysi taas koiran joka kaipasi silittämistä.

 Anonyymi surffari.

 Cast away- tuuliajolla

 Jarruton ja lähes polkimeton kulkuneuvo.

Erilaisia listauksia. Kivat ja ei niin kivat jutut sekä mitä matkalla tarvitsee ja EI tarvitse.

Meiltä on kysytty, mikä on ollut reissussa kivaa ja mikä ei niin kivaa.
Kysymykseen on melko vaikea vastata, koska tätä reissua ei oikein voi ajatella yksittäisinä tapahtumina, vaan kokonaisvaltaisena kokemuksena. Välillä itse matkustaminen, siirtyminen paikasta toiseen, on hauskaa. Toisaalta, jotkin paikat ja hetket ovat hienoja. Miten voi verrata cloud forest-sademetsän ikiaikaisten puiden valtavien runkojen keskellä kiertelyä helkutin hienoon aaltoon jonka onnistui saamaan eikä edes kaatunut? Entä kumpi on hienompaa: se että näkee laiskiaisen parin metrin päässä pentunsa kanssa kiipeämässä hotellin takaa alkavassa sademetsässä, vai se, että rymistelee surkeakuntoista tieteä pitkin vanhalla bussilla?

Alla erilaisia listoja.

Helmikuun kivat jutut satunnaisessa järjestyksessä:
- Monteverden cloud forest, en tiedä mikä cloud forest on suomeksi.
- Laiskiaiset.
- Mölyapinat (en tarkoita itseäni) ja niiden touhut.
- Aamuisin huutava ja meluava luonto.
- Hyvien aaltojen saaminen.
- Fyysinen väsymys joka tuntuu kropassa kahden päivittäisen surffin jälkeen.
- Hund, koira muutti meille.
- Arm balance work shop (Kaisan joogajuttuja).
- Manuel Antonion luonnonpuiston auringonlasku ja eläimet.
- Kolisevat ja pölyiset bussimatkat.
- Manzanillon cabinat (pienet mökit) Costa Rican perähikiällä. Paikkaa ehkä kuvaa jotenkin se että hotellin omistajatar kertoi että lähipuussa asuva boa on syönyt häneltä kaksi kissaa.
- Canopy, pääedellä lujaa meneminen on kivaa.
- Vaikka huoneet ovat usein vaatimattomia ja huonokuntoisia niin ihmiset pitävät paikat siisteinä ja todella puhtaina.
- Jokailtainen hieno auringonlasku Guioneksen rannalla.
- Ruoka on hyvää ja terveellistä. Kertaakaan ei olla saatu huonoa ruokaa. Vielä.
- Edellisen majapaikan costa ricalaiset naapurit tarjosivat kahvia ja suolakeksejä kun näytimme niin nuutuneilta.

Ei niin kivat jutut:
- Nosaran lähikaupan hinnat.
- Röyhtäilevän omistajan huonot jutut.
- Törsäsimme San Josessa majoitukseen ja varasimme superhyperluksus hotellin (kolme tähteä), eikä suihkusta tullut vettä ja tervetulaisidrinkki oli pahan makuinen.
- Turhanpäiväiset ja latteuksia jauhavat pohjois-Amerikkalaiset (Solsidanin katsojat tunnistavat Klisee Kjällen). Poislukien riemastuttava Gary, kaikesta innostuva 60-vuotias kanadalainen kirjanpitäjä joka oli päättänyt opetella surffaamaan. Projektiin osallistutettiin koko perhe.

Tähän mennessä matkalla hyödylliseksi osoittautuneet tavarat:
- Kaikki merinovillasta tehdyt vaatteet. Uskomattoman loistava materiaali kuumassa.
- Kindle, sähköinen kirja.
- Seikon mekaaninen kello.
- Aurinkolasit.
- Joogamatto.
- Uikkarit.

Turhat tavarat:
- Leen kolmet pitkät housut. Ei kertaakaan käytetty.
- Leen D&G hajuvesi. Haisen nykyisin märälle ja suolevedelle.
- Kaisan mikä tahansa meikki. Make up by seawater.
- Suunnon GPS:llä varustettu "kello". Korkeusnäyttö näyttää mitä sattuu.
Eikä toimi vedessä. Turhan iso ja ruma.

Mitä olisi pitänyt ottaa mukaan:
- Olisi pitänyt olla olematta "Pihimies" ja ostaa alle 200eur 70-300mm zoom objektiivi.
  Kaikki muut vaihtoehdot ovat mukana. Muotokuvauksene sopiva, maisemakuvaukseen, yleisobjektiivi mutta se yksi jolla olisi saanut kuvia eläimistä on jäänyt kauppaan.
- Lavuaarin tulppa. Se mitä kaikki Lonely planet-opaskirjat kehottavat ottamaan mukaan. Saisi pestyä pyykkiä lavuaarissa helpommin. Voisi jättää vaatteet likoamaan.
- Kunnon keittiöveitsi ja pieni paistinpannu. Useimmat keittiön tarjovat tylsiä veitsiä joilla voi litistää kasviksia mutta ei leikata. Huonot paistinpannut johon munakas jää kiinni.

Tähän mennessä hukatut tavarat:
- Fleece jota ei ehditty käyttää kertaakaan. Mutta reilun viikon päästä tarvittaisiin.
- Kahdet aurinkolasit.
- Arviolta noin 56 kappaletta hiuslenkkejä. Tällä hetkellä meren hallussa.
- Päivää aikaisemmin ostetut räpylät joita käytettiin kerran. Itse olen sitä mieltä että ne pöllittiin.
- Kiloja kropasta niin että molemmilla on pienempien shortsien hankinta edessä.

Varastetut tavarat:
- Räpylät.

-Lee-

Monteverde, cloud forest 

Monteverde, puu jossa kasvaa yli 40 erilaista orkideaa ja tolkuton määrä

erilaisia eläimiä. 

Näkymä sademetsään 

Illan tehtävä- löydä majoitus seuraaviksi päiviksi 

Täällä boa syö kissoja 

 Puerto Viejon kalastusveneitä

Puerto Viejon pesula

Korkealentoinen päivä puiden latvoissa

Kun Monteverdeen oli päästy, oli seuraava suunnitelma selvä, pitää päästä Canopy Tourille.
Kyseessä on siis retki, jossa huristellaan valjaissa vaijereita pitkin puiden latvoissa. Koko hullutus on keksitty Costa Ricassa ja nimenomaan Monteverdessä. 

Majoituspaikkamme oli nimeltään Cabinas el Pueblo, hauska pieni hostelli, jossa meillä oli koirankopin kokoinen huone ja jaetut fasiliteetit. Pakko tässä yhteydessä muuten mainita Costa Ricalaisesta siivouksesta. Nosarassa siivoojamme Marilin siivosi pientä kämppäämme vähintään kaksi tuntia, ja suurinpiirtein sisusti koko paikan uudestaan kerran viikossa. Hän kuurasi kaiken tuulettimia myöten ja muutenkin paikka hohti siivouksen jälkeen kuin uusi. En muista että missään viiden tähden hotellissa olisi siivottu samalla tavalla. Cabinas el Pueblon yhteisessä vessassa oli kirkkaanvärinen röyhelöinen pytynkannensuojus (johon oli kirjailtu paikan nimi) joka vaihdettiin siivouksen yhteydessä! Eli siistiä ja parfymoitua on.

Kyselimme hostellista neuvoja Canopy tourin valintaan, niitä kun järjestää aika moni. Kun Lee kuuli sanan Extremo, asiaa ei tarvinnut sen jälkeen pähkäillä. Itse en ollut niin varma asiasta, mutta koska homma oli muutenkin enemmän Leen heiniä, niin suostuin, ja ajattelin miettiväni asiaa vasta seuraavana aamuna, kahdentoista tunnin bussimatkan jälkeen kun hieman väsytti.

No olihan se ihan tarpeeksi hurjaa. Voitin kuitenkin itseni, enkä jänistänyt edes Tarzan Swingistä.
Lee olí juuri edellisenä päivänä kysynyt, että kiljunko koskaan. No nyt kiljuin. 
Video varmaankin kertoo enemmän kuin mitkään sanat.

Jälkeenpäin ajatellen oli varmaan loistava veto valita se extremo. Muut olisivat varmaan olleet ihan lällyjä…

-Kaisa

Päivän touhuja

Monteverde, Cabinas el Pueblo sekä el retkeilijä

Hyvästi sivistynyt viidakko

Eilen oli aika siirtyä eteenpäin ja jättää Nosara ja sivistynyt viidakko taakse. Aamulla herätys oli hieman viiden jälkeen. Odotimme että kotikoiramme, Hund, olisi lähtenyt saattamaan. Viime aikoina Hund on viettänyt aikaa luonamme, nukkuen sängyn vieressä tai sitten seuraamalla meitä rannalle. Valitettavasti Hundia ei näkynyt ja saimme kävellä pimeässä ja ilman seuraa bussipysäkille. Bussipysäkki on oikeastaan tarkemmin sanottuna sorateiden risteys eikä varsinaisesti merkitty pysäkki. Bussi saapui aikanansa ja edessä oli pitkä bussimatka. Ensimmäinen bussi Nosarasta Nicoyaan oli vanha ja kilometrejä nähnyt entinen Yhdysvaltalainen koulubussi. Bussin ikkunoista tulvi pölyä sisään ja ovet pysyivät kiinni joten kuten. Matka Nicoyaan kesti pari tuntia.

Söimme myöhästyneen aamaisen linja-autoasemalla ja odotimme seuraavaa bussia kohti San Joseeta. Meidän piti jäädä bussista pois jossakin matkan varrella, mystisellä La Irman pysäkillä. Kuljettaja komensi meidät etupenkkiin, jotta muistaisi jättää meidät oikeassa paikassa kyydistä. Itseni yllätti se että Nicoyan linja-autoasemalla oli kellomyymälä jossa tehtiin pariston vaihtoja mm Rolexin kelloihin. Tietääkseni Rolex on valmistanut ainoastaan yhden paristokäyttöisen mallin. 

San Josen bussi oli nykyaikainen ja tarjosi mukavat oltavat. Reitti eteni melko mutkattomasti, välillä kuljettaja poikkesi ostamaan varaosia ja samalla bussillinen matkustajia odotti kiltisti kunnes ostokset saatin tehtyä. Herra Linja-autonkuljettajalla oli mukanaan myös apumies joka istui puujakkaralla linja-auton keskikäytävällä.

Nousimme pois kyydistä La Irmassa, joka oli yhden ravintolan, yhden huoltoaseman ja yhden vesimelonikojun yhdistelmä eikä muuta. Internetistä saatujen tietojen mukaan jatkoyhteys Monte Verdeen lähtisi klo 14. Joten meillä olisi 2 tuntia aikaa odottaa. Lounaan jälkeen kysyimme rouva Paikalliselta Kokilta että lähteehän bussi varmasti kello 14.00 tuosta risteyksestä. 

-"Ei, vaan se lähtee kello 14 ja 15 välillä". 

Siirryimme kuitenkin ajoissa pysäkille odottamaan bussia. Pysäkillä olevassa kyltissä luki että bussi saapuisi kello 15.00.

Iltapäivän kuumuudessa lämpömittari näytti 38C. Kello ryömi hiljalleen yli kolmen mutta bussia ei näkynyt. Paikalliset, jotka odottivat myös samaa bussia, eivät olleet huolissaan sillä heidän mukaansa bussi tuli usein lähempänä kello neljää. Odottaminen jatkui, mutta onneksi pysäkin lähellä ollut vesimelonikoju tarjosi syötävää. Lopulta bussi saapui puoli viideltä. Ei kuitenkaan se bussi jota olimme odottaneet vaan joku pienempi paikallisbussi. Kamat kyytiin ja enää  reilut 30 kilometriä matkaa perille. Loppumatkaan meni hieman pidempään kuin olisi luullut sillä kolistelimme hitaasti ylös jyrkkää vuoristoista soratietä. Lopulta päivän matkaan meni aikaa reilut 12 tuntia. 

Mitä opimme tästä? Emme juuri mitään mutta reissussa on kiva olla.

-Lee-

 Nicoyan linja-autoasema

  Nicoyan linja-autoasema

 Yrittäjä avaa myymälänsä ovet

 La Irman ravintola

La Irman bussipysäkki