* Surf ja Turf *: Panama ja sen kanava

Joskus muinoin matkustin bussilla Barcelonasta Modenaan ja vannoin etten enää ikinä tee pitkiä bussimatkoja. Olemme kuitenkin pikkuhiljaa hilanneet ylös näitä matkojen kestoja, ja vuorossa oli matka Davidista Panama Cityyn, kahdeksan tuntia.
Matka olikin yllättävän leppoisa, bussissa oli oikein mukavat penkit ja ilmastointi sekä vessa. Se oli hieman jopa aikataulusta edellä, joten olimme illan suussa Panama Cityssä.Varaamamme hotellikin osoittautui nappivalinnaksi, saimme valtavan ja kodikkaan ullakkohuoneen, jossa oli ihanan hiljaista, vaikka keskellä kaupunkia oltiinkin. Ja kyllä, siellä oli myös kuuma suihku. Matkan varrella olemme oppineet arvostamaan yöunta, ei tarvita kuin muutama huonosti nukuttu yö ja matkustaminen tuntuu vaivalloiselta.

Seuraavana aamuna olimmekin pirteinä hereillä ja lähdössä katsomaan Panaman kanavaa, tai tarkemmin ottaen Mirafloresin sulkuja. Olin lukenut hyvän kirjan kanavan historiasta ja rakentamisesta ja katsottiin siitä yhdessä myös dokumentti. Se kannatti, koska antoi ihan erilaisen ulottuvuuden vierailuun. Suluille neuvottiin menemään yhdeksäksi, koska silloin yleensä on laivaliikennettä.
Ensimmäinen reaktioni sulut nähdessäni oli: tuossako se nyt on! Sulkurakennelma itsessään oli aika pieni. Valtavan koko kanavaprojektista tekee vasta se, että tietää mitä sen rakentaminen aikanaan vaati.

Kyseessä oli valtava maailmoja mullistava projekti, jonka laittoivat alulle ranskalaiset, pitkälti Ferdinand de Lessepsin, Suezin kanavan sankarin, vakaan uskon ansiosta. Ranskalaisten rakentaminen ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Luonto pisti vastaan monella eri tavalla ja he joutuivat 13 vuoden taistelun jälkeen jättämään työmaan. Samalla tehtiin myös yksi maailmanhistorian suurimmista konkursseista. 22 000 työntekijää sai surmansa trooppisten tautien, maanvyöryjen ja muiden työtapaturmien kautta.

Amerikkalaiset jatkoivat työn loppuun, joskaan se ei heillekkään helppoa ollut, ja samalla alkoi Panaman ja Yhdysvaltojen vaikea rinnakkaiselo, joka päättyi vasta vuonna -99, kun Panamalaiset saivat kanavan täysin hallintaansa. Nyt ollaan rakentamassa kolmatta kulkureittiä, jotta tulevaisuudessa isommat laivat voivat käyttää kanavaa. Sitä promottiin meille muunmuassa 3D-esityksellä.

Kanavalla hengaillessa tuli nälkä, joten hurautimme suoraan kala- ja äyriäistorille. Siellä oli varaa valita, rivissä oli ainakin kymmenen kioskia, josta myytiin cevicheä kaikissa eri muodoissa. Söimme siis ämpärillisen sitä ja suuntasimme sen jälkeen Casco Antiguoon eli vanhaan kaupunkiin. Panama Cityssä on kaksi hassua piirrettä. Toinen on se, että vierekkäin saattaa olla sliipattu turistikaupunginosa ja ihan kiinni siinä hurja asuinalue, johon paikallisetkaan eivät uskalla mennä ja poliisit seisovat rajalla vartiossa. Toinen liittyy takseihin. Julkisen liikenteen käyttö on suhteellisen hankalaa ja aikaa vievää joten takseja käytetään paljon. Taksien hinnoittelu on täysin villiä, ja joka kerralla pitää ensin tingata ja jos ei sitä tee voi joutua pulittamaan helposti aivan absurdin hinnan. Meillä oli siinä mielessä helppoa, että espanjan osaaminen helpotti asiaa merkittävästi, harvoin kukaan edes alkoi vängätä. Kuitenkin maksoimme samasta matkasta kerran vitosen, kerran 2,5 ja kerran 3 taalaa.

Päivän lopuksi kävimme vielä kanavamuseossa, jäimme jotenkin jumiin sen historiaan ja halusimme siitä kaiken informaation mitä vain oli saatavilla. Muun muassa sen että pienin kanavamaksu on ollut 36 senttiä, ja sen maksoi Haliburton niminen seikkailija 20-luvulla kun ui kanavasta läpi. Ja sen että rakennusprojektin aikana siirrettiin maata 63 pyramidin verran.

Seuraavana päivänä meillä oli vielä lounastreffit Silvian ja Cristianin kanssa. He olivat matkustaneet koko yön bussissa Boquetesta kotiin ja me olimme matkalla lentokentälle. Tapasimme, missäs muuallakaan kuin, kalatorilla ja tällä kertaa söimme paistettua kalaa ja patacones, eli ruokabanaanilätysköjä.

Kaikenkaikkiaan Panamasta jäi sellainen fiilis, että olisi voinut olla pidempäänkin. Sinne pitää ehkä vielä palata.

-Kaisa