Vaikeuksien kautta Machu Picchulle

Pahoittelemme radiohiljaisuutta. Ollaan tässä taisteltu vastaan Inkan kostoa, lentoyhtiöitä ja aikaeroväsymystä  sekä vaihdettu maanosaa ja jotenkin aikaa on vain vierähtänyt. Mutta takaisin Peruun.

Alunperinhän meillä oli suunnitelmissa patikoida joku Machu PIcchun maisemissa tehtävä trekki, luultavasti Salkantay Trek. Leen polviongelmien, puutteellisen varustetason ja oman patikkakyllästymiseni takia hylkäsimme kuitenkin ajatuksen ja päätimme tutustua Machu Picchuun ja Inkojen Pyhään Laaksoon eli Sacred Valleyhin muin konstein.
Ensin kuitenkin piti lennähtää Cuzcoon. Lennon varaaminen ei ollut ihan niin helppoa kuin voisi kuvitella, sillä Peruvianin sivut menivät tilttiin juuri sillä hetkellä kun lennot piti maksaa. Onnistuimme kuitenkin saamaan varauksen puhelimitse ja jopa  maksamaan sen myöhään illalla supermarketin yhteydessä olevaan pankkiin.

Cuzcossa totesimme että on taas kylmä, kuulemma talvi oli tullut aikaisemmmin kuin piti. Majapaikkamme oli erittäin viehättävä, halpa ja omistajat superystävällisiä, mutta kylmänsietokykymme oli ilmeisesti laskenut minimiin. Onneksi saimme heti hotelliin saavuttua kupilliset kokateetä ja myös ylimääräisen lämmittimen ja olo parani. Cuzco oli myös kiva kaupunki hengailla ja olin siellä myös yhdellä elämäni parhaista museokierroksista! 

Paitsi että, seuraavana yönä ja aamuna Leen on/offina oikutellut vatsa alkoi taas vaivaamaan. Aamulla olotila oli sen verran kamala, että kutsuin lääkärin. Lääkäri tulikin melkein heti, ja nappasi miehen saman tien mukaansa. Minä tietysti lähdin myös henkiseksi tueksi, ja niin saimme ambulanssikyydin sairaalaan. Mies pistettiin tippaan ja tehtiin tarvittavat kokeet. Vaiva selvisi, kerrottiin että nestettä on syytä lykkiä yön yli lääkkeiden kera ja myös minä sain tulla viereiseen petiin nukkumaan. Sairaalakokemus oli kaikin puolin miellyttävä. Saimme oman huoneen, ruokaa, kannettavan tietokoneen, telkkarin  ( josta saattoi katsoa "Mi gato endemoniadoa" eli käyttäytymishäiriöisiä kissoja)  ja maksut hoituivat suoraan vakuutusyhtiön kautta. Olin aika hämmentynyt asiasta, sillä aika usein päivystän asiakkaiden kanssa sairaaloissa ympäri maailmaa, eikä varmasti koskaan proseduuri ole sujunut niin helposti, edes Euroopassa.

Yhden yön jälkeen kaikki oli kunnossa. Lee entistä ehompi ja aloimme suunnitella matkaa eteenpäin.
Päätimme lähteä colectivolla Ollaytantamboon ja sieltä junalla sitten Aguas Calientesiin eli Machu Picchu Villageen, josta sitten menee bussi ylös itse Machu Picchuun. Sinne pääseminen ei ole ihan yksinkertaista, vaikka ei kävelisikään.  Aina voi tietysti ottaa valmiin retken, pääsee luultavasti halvemmallakin, mutta se ei olisi yhtä kivaa.

Colectivot ovat pikkubussitaxeja, jotka lähtevät jostakin tietyltä takapihalta sitä mukaa kuin ne täyttyvät. Kahden tunnin matka kustansi 10 solia eli 3 taalaa. Matkalla näkyivät lumihuippuiset Andit ja kaikenlaista maanseudun elämää. Ollaytantambo on viehättävä pikkukylä, jossa myös on inkojen raunioita. Hengailimme siellä päivän ja oli lämmintä ja ihanaa. 
Junamatkan jälkeen saavuimme sitten yöksi Aguas Calientesiin, joka puolestaan on todella hämmentävä sekoitus souvenireja, slummia, värivaloja ja sademetsää.
Koska aamulla oli aikainen herätys, menimme suoraan nukkumaan. Inkan kirous ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Yöllä nimittäin heräsin vuorostani minä siihen, että oksensin kitarisani pellolle. Aamulla olo oli kamala, sain juotua vähän teetä mutta lähdimme kuitenkin matkaan.

Ja kun pääsimme perille on pakko sanoa, että vaikka aika heikossa hapessa oltiin, niin paikan upeus kyllä sai unohtumaan kaiken muun. Otimme paikallisoppaan sveitsiläisen pariskunnan kanssa, ja se kannatti, muuten raunioista ei kauheasti olisi ymmärtänyt, ilman mittavaa etukäteisopiskelua. Toisaalta, olisi voinut hyvin myös seistä vaan pällistelemässä maisemia, sekin olisi jo maksanut vaivan. Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten vaikea minun on vaikuttua. Työni varjopuoli on varmaankin se, että näkee jatkuvasti kauniita maisemia, ja harvoin tulee vastaan näkymiä, jotta todella saavat hengen salpautumaan. No nyt tuli.
Kuvat kertokoon puolestaan.

Vaikka kumpikaan ei ollut ihan elämänsä kunnossa, päätimme kuitenkin yrittää kiukulla 
kiivetä kaupungin yllä kohoavalle vuorelle, Montana de Machu Picchulle. Alkoi kuitenkin sataa vettä ja huippu veti sumuun, joten saimme hyvän tekosyyn olla kiipeämättä ihan ylös. Maisemat palkitsivat vähän alempaakin.

-Kaisa

 Ainoastaan junalla pääsee perille. Machu Picchuun ei mene yhtään tietä.

 Machu Picchun maisemia

 Ei ihme että espanjalaiset eivät löytäneet paikkaa, on sen verran hankalassa paikassa.

Aikaisin aamulla Machu Picchussa oli rauhallista. 

 Kivitöitä.

Näkymä viereiseltä vuorelta alas kaupunkiin.

Cuscon kauppahallin tarjontaa.

Juustokauppaa 

Ollantaytambon inkakaupungin katunäkymää. 

Vanhempi rouva.

Ollantaytambon linnoituksen vartija työssään. 

Ollantaytambon linnoitus.

Terveisiä Kanelle ja Pikelle.

Lima

Parin viikon takainen Liman visiitti kesti 1,5 päivää ja sinä aikana emme ehtineet tutustua kunnolla kaupunkiin. Nyt meillä oli neljää päivää aikaa ennen kuin matka taas jatkuu.
Itselläni ei ollut juuri minkäänlaisia odotuksia Limaa kohtaan, se on iso, 8 miljoonan asukkaan, kaupunki. Ehkä odotusten puuttumisen takia kaupunki on yllättänyt positiivisesti. Täällä on monenlaista nähtävää ja tekemistä.

Lima on levinnyt laajalle alueelle ja siinä on monta itsenäistä kaupunginosaa. Meille jossakin määrin tutuiksi ovat tulleet Miraflores, ns. kaupungin uusi keskusta, sekä vanha, varsinainen keskusta.
Suurin osa majoituspaikoista on Mirafloresissa, joka sijaitsee meren rannalla. Kyseessä on selkeästi parempiosaisten kaupunginosa, jossa vartijoita on joka kulmalla, ihmiset viettävät aikaa puistoissa ja tunnelma on hämmästyttävän turvallinen ja rento. Viikonloppuisin asukkaille järjestetään kaikenlaisia aktiviteetteja. Vanha keskusta puolestaan on puolen tunnin taksimatkan päässä, ja sieltä voi ihailla kolonialistista arkkitehtuuria ja barokkikirkkoja. Niin, ja syödä hyvin edullisen hämmentävään hintaan.

Aloitimme kapunkiin tutustumisen kivikasoista. Huaca Pucllanan argeloginen alue on rakennettu miljoonista, käsin valetuista, tiilistä. Tiilistä on kasattu erilaisia rakennuksia 6 hehtaarin alueelle. Isoin rakennuksista on tiilipyramidi. Paikka oli siinä mielessä erikoinen että se sijaitsi kaupungin keskellä. Ensin on moderneja kerrostaloja ja kaupungin teitä. Sitten esiin tulee iso arkeologinen kaivaus.
Hallinnon alamaiset maksoivat veronsa hallitsijalla työskentelemällä kolme kuukautta vuodesta tiilien tekemisen parissa. Nykyisin joutuu työskentelemään enemmän valtiolle jotta saa veronsa maksettua.

Taksilla ajelu on Limassa oma taiteenlajinsa. Takseja on kaikenvärisiä, erilaisilla kylteillä ( myös itsetehdyillä) varustettuja ja kunnoltaan kaikkea romuautosta limusiiniin. Kovasti myös varoitellaan epävirallisista takseista. Hankalaa on se, että kukaan ei oikein osaa sanoa mistä tunnistaa virallisen. Jonkun mielestä ne ovat keltaisia, toisen mukaan ruudutus kyljessä kertoo totuuden. Kaikki ovat samaa mieltä että taksiin mentäessä sen numero pitää ottaa muistiin, ja erään taksikuskin mukaan parasta olisi soittaa taksi.
Siinä kadulla heilutellessa yrität sitten analysoida näitä asioita, ja ensimmäinen jonka pysäytät luultavasti sanoo ettei suostu ajamaan sinne mihin haluat mennä, koska se on liian kaukana. Taksilla ajaminen on kuitenkin niin halpaa, ettei kannata mennä ostamaan bussiin tarvittavaa korttia.

Tästä huolimatta otimme Huaca Pucllanasta  taksin vanhaan, historialliseen keskustaan.
Ensin pyörimme hetken kaupungin keskusaukiolla, Plaza des Armasilla. Sieltä menimme katsomaan San Fransiscon luostaria. Luostari on edelleen toiminnassa ja siellä asuu tälläkin hetkellä yli 30 munkkia. Luostarin alakerran katakombeihin on haudattu yli 70.000 ihmistä. Omasta mielestäni luostarin vaikuttavin paikka oli vanha kirjasto jossa oli 25.000 vanhaa kirjaa.

Liikenne Limassa erikoista. Liikenne sujuu ja soljuu melko mukavasti mutta jalankulkijan asema todella surkea. Liikennevaloihin ei voi luottaa eivätkä autot tee elettäkään väistääkseen kadun yli yrittävää kävelijää. Jalankulkijalle ei välttämättä ole omia valoja vaan tien ylittämiseen sopivan hetken katsominen tapahtuu autoilijan valoista. Mutta ei aina. Joskus jalankulkijan liikennevaloissa löytyy kello joka näyttää montako sekuntia on aikaa kunnes valot muuttuvat taas punaiseksi. Lyhin aika jonka olen nähnyt oli 3 sekuntia. Autoilijat soittavat torvea mm seuraavissa tilanteissa:
- varoittavat jalankulkijoita
- ilmoittavat toisille autoilijoille että ovat vaihtamassa kaistaa
- aikovat ajaa päin punaisia
- ovat ajamassa kovalla vauhdilla risteykseen ja varoittavat kaikkia
- näkevät hyvän näköisen naisen
- äänimerkkiä soittava auto taksi ja yrittää saada kävelijän kyytiin
- muuten vaan
Ongelmallista tässä se että ei koskaan voi olla varma mistä on kyse. Yrittääkö taksi kiinnittää huomiotasi vai luuleeko joku sinua hyvän näköiseksi naiseksi.

Jos Patagonian ruoka oli tähän mennessä Etelä-Amerikan huonointa niin Perun tarjoama ruoka on sijaan loistavaa. Pois lukien Patagonia, emme ole saaneet vielä missään huonoa ruokaa. Ei ole ollut merkitystä sillä olemmeko syöneet pienessä tienvarsi kahvilassa vai hienommassa ravintolassa, aina ruoka on ollut vähintään hyvää. Olenkin syönyt täällä joka päivä Perun lahjaa maailman keittiöille, cevicheä. Yksinkertaista mutta niin hyvää. Ruoka on edullista ja lounas aikaan pienet ravintolat tarjoavat kahden ruokalajin menun joka maksaa noin kolme euroa.

Kaiken kaikkiaan kiva kaupunki olematta niin iso kuin luulisi.

Mitä opimme tällä kertaa? Perussa laskun maksaminen pankissa on paljon, paljon nopeampaa kuin kaupan kassalla ruoka ostosten maksaminen.

-Lee-

Tiilirakentamista 

 Pyramidi

 Huaca Puclla on kaupungin sisällä

 San Franciscon luostari

 Luostarin sisäpiha

 Ei se niin tarkkaa ole missä sitä lentää

 Liman liikuntapäivä. Joka sunnuntai Mirafloresin keskusta suljetaan klo 7.00-13.00 jalankulkijoiden ja

 pyöräilijöiden käyttöön

 Tanssinopetusta pääkadulla.

Oppilaiden jalka ei nouse ihan yhtä korkealle kuin opettajan.

 Hieman vanhempia tanssijoita

Keskustan surffirannan laituri

Laiskottelua Limassa

Helposti tulee kirjoitettua enemmän siitä kun tapahtuu paljon. Pitkällä matkalla olo on kuitenkin paljon muutakin kuin jatkuvaa toimintaa. Aluksi siihen on vaikea tottua. On sellainen olo että pitäisi jotenkin kokea ja suorittaa kaikenlaisia matkailijajuttuja koko ajan, muuten aika menee hukkaan.

Silloin kun on selkeä missio esimerkiksi surffata, tällainen olo ei niin helposti tule päälle. Muuten kyllä, yllättävän helposti.

Totuus on kuitenkin, että tulee ähky, ei jaksa, haluaa vaan olla rauhassa välillä. Jatkuva kokemisen vyöry turruttaa ja alituinen seuraavan päivän suunnittelu alkaa tympimään.

Saavuimme Limaan aamulla, melko rasittavan, Santiagon kentällä vietetyn yön jälkeen. Itse olin nukkunut viimeisellä lennolla parisen tuntia, en juuri muuta. Olo oli unenpuutteesta krapulainen. Huonetta emme luonnollisesti saaneet heti tullessamme, mutta onneksi hostellissa oli miellyttävä kattoterassi ja sohva, johon saattoi pötkähtää. Kävimme lähibaarissa syömässä pari empanadaa eli lihapiirakkaa ja sen jälkeen kaaduimme päiväunille. Pienten unienkaan jälkeen olo ei ollut mitenkään skarpein, joten lähdimme maltilliselle kävelylle ja syömään. Päädyimme Mirafloresin keskellä olevaan puistoon, joka tuntuu olevan kaupunkilaisten olohuone. Sen keskellä on eräänlainen kivestä tehty amfiteatteri, jossa on mukava istua ja lorvimme siellä mittaamattoman ajan ja katselimme menoa ympärillämme. 

Joukko nuoria askarteli tervetulo-julisteita ystävälleen ja paikalla pyörähti kuvausryhmä haastattelemassa heitä tulevista jalkapallon MM-kisoista. Puisto on täynnä kulkukissoja, ja monet kävivät silittelemässä niitä, lapset lähinnä jahtasivat.  Kissoista ilmeisesti pidetään huolta muutenkin ja niihin suhtaudutaan kuin lemmikkeihin. Ihmiset istuskelivat kissa sylissä, ja kun he lähtivät pois, kissa vaihtoi seuraavaan syliin. Paikalla oli myös mies, joka alkoi tekemään penkillä sähkötöitä, ja kaivoi laukustaan valtavan määrän johtoja ja erilaisia vempaimia.  Päivän paras oli kuitenkin vanhempi, kiinalainen mies. Hänellä oli kädessään pieni matkaradio, joka raikasi todella korvia särkevää kiinalaista musiikkia. Olimme jossakin vaiheessa aivan varmoja, että kyse on piilokamerasta, sillä hän asetti aina radion niin, että musiikki kuului hänestä poispäin, luukutti täysillä ja istui muina miehinä vieressä. Välillä tuntui kuin hän olisi seuraillut ohikulkijoiden reaktioita. Ihmmiset vilkuilivat ensin huvittuneesti ja hetken päästä jo hieman ärtyneesti.

Välillä herra nousi ylös ja käveli soitto soiden ympäri puistoa.

Ehkä kyseessä oli jonkinlainen kulttuurivienti. Keino jolla muutkin saataisiin ymmärtämään herran lempimusiikkia.

Joskus on kiva vain olla ja pällistellä, varsinkin kun viime päivinä ollaan liikuttu edestakaisin satoja ja tuhansia kilometrejä. Ja aurinko ja lämpö tuntuivat todella luksukselta Patagonian jatkuvan viiman jälkeen.

-Kaisa

 Tällä kertaa puistossa oli käynnissä keramiikapaja

Liman keskustan läheltä löytyy surfiranta

Ensimmäinen päivä erillään

Kaisan päivä:

Seuraava kohteemme oli Torres del Painen kansallispuisto. Tätä tituleerataan usein yhdeksi maailman hienoimmista trekkipaikoista joten odotukset olivat korkealla. Ensin matkasimme naurettavan lyhyen, kolmen tunnin, bussimatkan Puerto Natalekseen. Se on pikkukaupunki, joka hyvin paljon elää Torres del Paineen tulevista patikoitsijoista ja se näkyy. Hostaleja joka kulmalla ja ylihinnoiteltuja varustevuokraamoja sekä kauppoja oli pilvin pimein. Aika pian ilmeni, että Leen kipeytynyt polvi ei kestäisi kävelyä, joten aloimme miettiä vaihtoehtoja. Loppujenlopuksi lähdin sitten yksin tekemään päivätrekkiä, useamman päivän reissun sijasta. Ensimmäinen asia joka tulee selväksi aika pian on se, että kaikki maksaa suhteettoman paljon. Kansallispuiston pääsymaksu on 18 000 pesoa eli noin 36 taalaa. Bussi sinne melkein saman verran,  joka muihin Chilen bussihintoihin verrattuna on todella paljon. Pelkkä peti refugiossa 46 taalaa ilman aterioita (high seasonilla vielä paljon enemmän) jne. Itseäni alkoi hieman ärsyttämään kaikki rahastus.

Päätin kävellä ylös Mirador Las Torresille, josta sitten nuo Painen kuuluisat tornit näkyvät. Nousu oli  reipas, about 700m ylös ja maisemat kauniit. En tiedä onko ongelma se, että vietän normaalistikin paljon aikaa vuorilla, mutta kun pääsin perille niin minusta tuntui kuin olisin seissyt Dolomiiteilla, Tre Cime di Lavaredon edessä. Maisemat perillä voisi kiteyttää siihen, että tuntui kuin toisessa suunnassa olisi katsellut Dolomiitteja ja toisessa Norjaa. Polulla oli vähän liikaa väkeä minun makuuni, tuntui että koko ajan sai olla tervehtimässä tai väistämässä. Mitenköhän paljon ihmisiä onkaan korkeasesongin aikaan?

Tein alussa sen virheen, että lupasin kävellä Chileläissyntyisen Lisin kanssa. Hän oli kuitenkin melkoinen säätäjä, ja kesti tunnin ennenkuin päästiin liikkeelle. Paluubussi takaisin Puerto Natalekseen lähti puoli kahdeksalta, enkä ollut ihan varma reitin kestosta joten oli pakko hilpaista omille teilleni aika pian, kun huomasin että Lis halusi kuvata jokaista kukkaa, eikä muutenkaan ollut niitä kaikista hyväkuntoisimpia. Lopputulos oli siis se, että jouduin hieman juoksemaan polkua ylös, ja siitä iski pikkuisen liikaa työfiilikset. Alaspäin tullessa mietiskelin sitten, että ehkäpä patikoinnin voi nyt vapaa-ajalla jättää vähemmälle. Kun pääsin takaisin Puerto Natalekseen ja hostellille, siellä odotti Leen loihtima illallinen viineineen ja se tuntui taivaalliselta. Hassua oli se, että tämä oli ensimmäinen päivä kolmeen kuukauteen kun vietimme päivän erossa. Itse asiassa se tuntui vähän tylsältä, kun on tottunut hyvään seuraan.

Majoituspaikkamme Tin House oli pieni ja viihtyisä, ainoana miinuksena kylmyys, joka tässä vaiheessa alkoi tuntua hiipivänä ärsytyksenä. Rakentaminen koko Patagoniassa on melko ällistyttävää. Kylmää ja todella tuulista on ympäri vuoden, ja silti suurin osa taloista on todellakin pellillä päälystettyjä yksinkertaisine ikkunoineen ja kaasulämmittimineen. Seuraavaa majapaikkaa etsiessä ensimmäisenä kriiteerinä olikin lämmitys.

-Kaisa

Lähtö patikalle

Näkymiä noususta

Jokea seuraillen

Maali: Torres del Paine

Tre Cime di Lavaredo lähellä Cortinaa kesällä 2013. Eikä maksa mitään. See my point?

Leen päivä:

Punta Arenaksesta lähdimme kohti Puerto Natalesia joka on kolmen tunnin bussinmatkan päässä. Puerto Nataleksen vetovoima perustuu suosittuun luonnonpuistoon ja siellä oleviin kävelyreittiehin. Suosituin reitestä on W joka kestää 3-4 päivää. Meillä oli tarkoituksena käydä kävelemässä kyseinen reitti. Kaisa oli tehnyt paljon pohjatöitä ja selvittänyt tarkasti polut, teltta, makuupussi ym tavaroiden vuokraamisen, erilaiset pääsymaksut ja vaadittavat luvat jne. Samana päivänä kun lähdimme bussilla kohti Puerto Natalesta kipeytyi polveni. Oletin että vaiva on hetkellinen ja menee pian ohi. Bussimatkan jälkeisen päivän olimme tarkoittaneet varusteiden hankkimiseen joten polveni sai lepoa vielä seuraavanakin päivänä. Seuraavan aamuna totesin että Ushuaian vuorilla kävely on oli kuitenkin rasittanut jalkaa sen verran paljon että jouduin hylkäämään ajatuksen W:n kävelystä. Keskityin siis lekotteluun viileässä hostellihuoneesa.

Puerto Natales on sympaattinen pikkukaupunki jossa luonnonpuiston lisäksi ei oikeastaan ole mitään muuta. Muutaman päivän lepäämisen jälkeen päätimme lähteä tutustumaan luonnonpuistoon jota varten tänne alunperin tultiinkin. Kaisa halusi lähteä kävelemään vuorille ja niin halusin minäkin, mutta päätin kuitenkin säästää polveani turhalta rasitukselta joten menin bussikierrokselle. Itseäni harmitti että jouduin muiden setien ja tätien kanssa tylsälle bussikierrokselle kun taas Kaisa pääsee kiipeämään pitkin uljasta vuorta.

Sunnuntai aamuna klo 7.30 minua tuli hakemaan, yllätys yllätys, pikkubussi. Pikkubussi oli lastattu kahdella tanskalaisella tytöllä meidän hostellista, japanilaisella opettaja pariskunnalla jotka olivat 1 vuoden ja 10kk matkalla, hong kongilaisella joka asuu Kaliforniassa ja brasilialaisilla sisaruksilla. Matkanjohtajana ja autonkuljettajana toimi herra joka ei puhunut muuta kuin espanjaa. Kävimme aamulla lyhyen keskustelun jonka aikana tuli selväksi että emme tule päivän aikana juttelemaan enempää:

Kuljettaja: veöö aa juu from?

Minä: From Finland

Kuljetta: Angleterree? Loontoon?

Minä: No, from Finland

Kuljettaja: Iiiirland?

Minä: No, F i n l a n d

Kuljetta: Elsinki?

Minä: Si

Kuljettaja: ich sprech etwas Deutsch. (puhun vähän saksaa)

Minä: Si, ok. Gut.

Bussi suuntasi keulansa kohti Mylodonin luolaa. Kyseinen luola on saanut alkunsa jääkauden aikana ja sen jälkeen kasvanut tuuleen, jään ja hiekan yhdistelmän vaikutuksesta. Luola on yllättävän iso ja syvä. Luola on Amerikan mantereen merkittävin arkeologinen tutkimuspaikka, joten alueet jolla pääsi kävelemään oli rajattu tarkasti. Nimensä luola on saanut sieltä löydetyn nahanpalan mukaan. Palanen nahkaa kuului 5.000 vuotta sitten eläneelle jättiläslaiskiaiselle. Nahanpala löydettiin 1800-luvun lopulla ja sitä säilytettiin asianmukaisesti saksalaisen löytäjän äidin kaapissa. Tai näin ainakin Chatwin väitti.

Täältä matka jatkui erilaisten järvien ja jokien reunastamaa tietä pitkin kohti Torres del Painen luonnonpuistoa. Taas kerran luonto oli uskomattoman hienoa ja mahtavaa. Valitettavaa oli se että emme puhuneet kuljettajan kanssa mitään samaa kieltä edes auttavasti, olen varma että hänellä olisi ollut paljon mielenkiintoisia juttuja kerrottavana. Sen sijaan porukkana keskustelimme monenlaisista asioista, japanilaisesta koulujärjestelmästä, siitä muuttaako kalifornialainen eläkeläinen takaisin Hong Kongiin vai tuleeko opiskelemaan euroopan historiaa pohjoismaihin, miksi te syötte poroja, tanskalaisesta leivästä jne.

Torres del Painen luonnonpuiston sisäänpääsy maksu kirpaisi: 36 $ pelkästään siitä että ajamme autolla sen läpi. Mutta toisessa vaakakupissa painoivat mahtavat maisemat joita on turha yrittää hinnoitella. Paikka on uskomaton. En ole aikaisemmin nähnyt niin jylhiä maisemia yhdistettyinä uskomattomiin pilvimuodostelmiin, jäätikköä ja sen tasaiseksi jauhamaa isoa sorakenttää, isoja koskia, Guanaco-laumoja, isoja kotkia liitelemässä tasankojen yllä. Muutaman vuoden takaisen metsäpalon mustaamia puita jotka kasvoivat eriväristen järvien rannaoilla. Järvien väri olisi sinistä, harmaata, vihreää ja kellertävää. Valokuvani eivät todellakaan tee oikeutta näille luonnon ihmeille. Niiden mahtavuutta ei yksinkertaisesti pysty sovittamaan valokuvaan.

Retki kesti 12 tuntia jonka aikana ehdin tutustumaan parhaiten japanilaiseen pariskuntaan. He olivat kotoisin Hiroshimasta ja olivat lähteneet liikkeelle melkein reilu vuosi sitten. Meitä on odottamassa joulukuussa majapaikka Hiroshimassa ja retki Hokkaidon saarelle katsomaan lämpimässä lähteessä kylpeviä apinoita.

Odotan saavani vuoden 2014 kulttuurivienti palkinnon sillä kerroin heille menestyksekkäästi Hajosiko Toyotasi vitsin. 

-Lee-

PS. Mitä opimme tällä kertaa: älä aliarvioi turisteille järjestettyjä bussiretkiä.

Ja jälkeenpäin ajatellen oli onni onnettomuudessa että polveni alkoi vihoittelemaan. Sillä W:n käveleminen olisi ollut helkutin hankalaa koska olimme loppujen lopuksi varustautuneet liian kevyesti teltassa yöpymiseen. Pelkkä pipo ja villahanskat eivät riitä lämmittämään jos yöllä vuorilla puhaltaa yli 100 km/h tuuli.

Mylodonin luola

Torres del Painen kansallispuisto

 Torres del Painen kansallispuisto sekä Satoshi ja Eri

 Jäätikön pohjalla tuuli erittäin kovaa- oikealla on tuulen vinouttamia ihmisiä

 Kansallispuiston tarjontaa

 Renkaanvaihto

 Jäätikön sulamisvesiä

 Kuvaushetki

 Guanakoja

Lapussa lukee että olemme Chilessä ja jotain muuta.

Paljon lentämistä ja lentokyvyttömiä lintuja

Olimme varanneet meno-paluu lennot Panamasta Limaan, vaikka tarkoitus oli käyttää ainoastaan menolento. Lentolippujen ihmeellinen hinnoittelu tarjosi meille lähes puolta edullisemmat lennot tällä tavoin. Menolento oli San Salvadorin kautta ja paluu olisi ollut seuraavana päivänä maailman kokaiinikeskuksen, Kolumbian Bogotan, kautta takaisin Panamaan. Saattaa kuulostaa tulliviranomaisen mielestä melko epäilyttävältä.

Saavuimme Limaan kahden jälkeen aamuyöstä. Saimme rangaistuksen heti lennoilla kikkailustamme, sillä laukkuja ei näkynyt hihnalla ja kuulimme että ne oli jostain kumman syystä merkitty kuljetettavaksi Bogotaan. Laukut lopulta kuitenkin löytyivät ja pakko kommentoida että saimme Liman kentällä parempaa palvelua kuin missään aikaisemmin. Kaisa ei uskonut korviaan kun laukkuja odottaessamme virkailija tuli omatoimisesti kysymään, onko meillä ongelmia laukkujen kanssa.

Olimme tilanneet tilanneet hotellilta kyydin, joten onneksi ei tarvinnut yöllä säätää taksien kanssa. Koska meillä oli ainoastaan 1,5 päivää aikaa olla Limassa, niin emme ehtineet kovinkaan hyvin perehtymään kaupunkiin. Pikaisen visiitin perusteella Limassa saa todella hyvää ruokaa ja kaupungin keskustan kupeessa on hyvännäköinen surffiranta. Patagoniasta paluun jälkeen meillä on paremmin aikaa perehtyä Limaan.

Limasta lensimme Santiagon kautta Punta Arenasiin. Lento kesti mukavat 22 tuntia joka sisälsi yöpymisen Santiagon lentokentällä. "Nukkuminen" tapahtui lentokentän ravintolan tuolissa. Kun lopulta pääsimme perille Punta Arenasiin oli sää muuttunut aivan toisenlaiseksi mihin olimme tottuneet. Vaikka Patagoniassa on kesä, on siellä silti perhanan kylmä. Jouduin menemään pipo-hansikas-fleece kauppaan koska matkalle pakatuista kesävaatteista ei ollut mitään hyötyä. Punta Arenas on yllättävän iso ja vilkas kaupunki ollakseen keskellä ei mitään. 

Punta Arenaksesta käsin teimme tähän mennessä yhden hienoimmista retkistä. Kävimme sanomassa Magdalenan saaren pingviineille päivää. Lähdimme retkelle aamuhämärässä. Laivamatka saarelle kesti kaksi tuntia. Perillä meitä odotti käytännössä autio saari jolla oli kahta vartijaa lukuunottamatta vain pingviinejä. Kaisa oli huolissaan siitä että emme näkisi pingviinejä koska osa niistä oli jo lähtenyt takaisin Brasiliaan. Huoli oli turha, saarella oli edelleen 65.000 pingviiniä. Saari oli karu ja hyvin tuulinen, mutta selkeästi pingviinien suosiossa. Siellä kulki ainoastaan yksi kapea polku jota pitkin sai kävellä. Muualle meneminen oli kiellettyä. Pingviinit eivät pelänneet ihmisiä mutta eivät myöskään tulleet kerjäämään mitään. Toisin sanoen, olimme pingviineille yhtä tyhjän kanssa. Aikaa saarella olemiseen oli yksi tunti. Tänä aikana piti ehtiä käymään polkua pitkin ylhäällä majakalla ja ehtiä takaisin laivalle. Vaikka tunti kuulostaa lyhyeltä ajalta ei myrskyn keskellä olisi tarjennut olemaan yhtään pidempään. Kertakaikkiaan huikea paikka. Karu, kylmä ja autio saari keskellä merta jolla on paljon pingviinejä. Eikä muuta.

Mitä opimme tällä kertaa? Magalhaesin pingviinillä on kaksi mustaa raitaa vatsassa.

-Lee-

 Auringonlasku Liman hotellihuoneesta käsin

Magalhaesin pingviini 

Magdalenan saaren majakka 

Retkeilijät 

Pingviini kotikolonsa reunalla 

Karu saari 

Nokka kohti tuulta 

Pingviini ja matkailijat 

Ei muuta kuin pingviinejä 

 Saaren väriläiskä

Paluumatka 

Kuvassa näkyy majakka ja vartijoiden kopit

Fleece-mies ja Pisco sauer