Guiones, jatkuu

Muutama päivä takana Guionesilla ja kaikenlaisia fiiliksiä.

Paikka on upea, asutaan tavallaan viidakossa, eläimiä on näkynyt mölyapinasta nenäkarhuun, ranta on hulppea ja aaltoja on aamusta iltaan. Toisaalta, kuten vuokraisäntämme totesi paikka on myös varsinainen American Project. Välillä tuntuu, että Guionesissa olotilaa kuvaa hyvin: ollaan Costa Ricassa, niin että se tuntuu mahdollisimman vähän siltä että ollaan Costa Ricassa. Joka puolella puhutaan englantia, ainoat paikat tähän asti, jossa on voinut asioida espanjaksi ovat lähimarketti ja soda- ravintola jossa söimme eilen. Sodat ovat siis täkäläisiä, kotiruokaa tarjoavia pikkuravintoloita, joissa ei myydä alkoholia, mutta hyvää ruokaa saa ja yleensä hyvin edullisesti.

Niin ja täällä kämpillä onneksi espanjaksi voi kommunikoida majapaikkamme kodin hengettären, Marilinin kanssa,  jolla on kolme toinen toistaan sievempää tytärtä ja joka on todellinen monitoiminainen. Lähes kaikki tuntuu olevan ulkomaalaisten omistamaa, taloista yrityksiin. Joka puolella rakennetaan lisää. 

Pakko sanoa, että jos ei olisi tuota surffia, niin lähdettäisiin luultavasti eteenpäin, mutta koska aaltojen suhteen tämä tuntuu olevan huippupaikka niin nautitaan niistä. Aallot kyllä vielä tässä vaiheessa opettavat nöyryyttä aamuin illoin, joten sarkaa riittää. Olemme sopineet että maksamme ensin kahdesta viikosta ja sitten katsomme jäämmekö pidemmäksi aikaa. Jotenkin piti saada tällainen psykologinen takaportti. On myönnettävä, että varsinkin itselleni tämä amerikkalaisuus on kova pala.  Tällaisena piilolatinona tunnen oloni yleensä  kotoisaksi espanjan kielisissä maissa, täällä tuntuu vieraalta. Samalla myös tuntuu kuin täällä olisi osa sellaista turismia, jonka kanssa ei haluaisi olla tekemisissä.  Jossa luodaan turistikupla eli rakennetaan tilanne, jossa ei tarvitse edes yrittää osata kyseisen maan kieltä tai tapoja. Halutaan olla matkoilla ja samalla pitää kaikki niin kuin kotona.

Mutta halu oppia surffaamaan on suurempi, ja pakko se on myöntää että kun taidot ovat vielä olemattomat, on turha haaveilla mistään locals only- paikoista. Tarvitaan vuokrausta ja opetusta ja turvallisia olosuhteita.
-Kaisa

So here we are now in Playa Guiones. With a bit mixed feelings, I have to admit. After living in Spain and Italy, I've always felt really comfortable traveling in Spanish speaking countries and here you just hear English, mostly American English. It feels like a tourist bubble in which you are staying in Costa Rica but it feels like somewhere up north.  Our landlord Henri called Guiones an American Project and I guess it was Lonely Planet that depicts it as "sophisticated jungle living"…

On the other hand, the beach is gorgeous and evidently, this is the place to learn to surf (that's what we are here for…) as there are rentals and surf schools everywhere. Plus it seems you have waves the whole day. We just have to learn more about the tides, and how they work.

The truth is that with inexistent skills it's not realistic to dream about a locals only surf spot. We need it to be safe and we need the equipments and some lessons. So I guess we are going to hang around for a while and enjoy beautiful sunsets, the perfect location of our apartment (7 minutes to the beach) and the jungle atmosphere with howling monkeys and other curious animals  around the house, while trying to learn the noble sport of surfing. After we will then hit the road and see more Costa Rica.

 Mystinen miekkamies Guioneksen rannalla

Playa Guiones

Muutto

Versio 1:

Playa Samara ei siis ollut aivan nappivalinta. Ihan kiva, kasi puoli mutta kun niitä aaltoja ei oikein ollut. Eli, aloimme etsiä uutta majapaikkaa urakalla. Oli paljon suosituksia tutuilta ja tuntemattomilta.

Etsimme siis alueelta Mal Pais, Santa Teresa, Nosara ja Marbella. Majoituspaikat tuntuivat olevan joko sikakalliita tai jossakin korvessa, jossa olisi tarvinnut vähintään maasturin, jotta kulku rannalle olisi onnistunut. Sitten saimme järkevän tuntuisen tarjouksen Playa Guionesilta, joka monien lähteiden mukaan olisi loistava surffiranta, mutta nykyisin lähinnä amerikkalaisten kansoittama.

Vuokrasimme skootterin ja lähdimme katsomaan paikkaa, sinnehän oli matkaa vain kolmisenkymmentä kilometriä. Se oli melkoinen virhearvio, vaikea ymmärtää miksi skoottereitä ylipäänsä vuokrataan täällä. Niillä ei voi ylittää jokia ( joissa ehkä on krokotiilejä), tiet ovat pölyäviä hiekkatietä, jotka todella pistävät lujille niin jarruttoman vuokraskootterin jouset kuin matkustajien takapuolet.

Pääsimme perille pölyisen matkan jälkeen, katsastimme kämpän ja se vaikutti ihan mukavalta ja biitsi vaikutti tosi hyvältä joten löimme kaupat kiinni. Meillehän suurin intressi oli, että pääsee surffaamaan ja oppimaan. Kaikki muu oli sitten sivuseikka.

Kun muutimme Guionesille,  etukäteen hiukan kuitenkin jännitti, kuinka tulisimme toimeen ylisosiaalisessa amerikkalaiskommuunissa, me jäyhät rauhaa rakastavat suomalaiset. 

Ensivaikutelma on hieman ristiriitainen. Ranta vaikuttaa todellakin upealta,  aaltoja on, ja kaiken tasoisia, ikäisiä ja kokoisia surffareita. Hiukan hämää se, että täällä ensimmäisen päivän perusteella tulee helpommin toimeen englannilla kuin espanjalla. 

-Kaisa

____________________________________________________________________________

Versio 2:

Muutimme tänään Samarasta Guionesiin. Joka on taustatietojen mukaan pohjois-amerikkalaisten kansoittama. Hyvää on siinä on se, että luultavasti kaikki toimii ja palvelu pelaa. Huonoa taas se, että hinnat ovat kalliimmat ja joutuu loputtomasti vastailemaan kysymykseen:
Where are you guys from? Oh, from Finland! Wooow! Ömeisiing! We are from Niuu Määksikoo. Tai, we are are from Arkansoo. Yllättävää on se että kukaan ei tunnu olevan USA:sta vaan jostain osavaltiosta. Liekö koko valtiota nimeltä United States of America olla edes olemassa? Ensi kerralla kun joku kysyy where are you guys from vastaan: Uudenmaanläänistä.

Ehdimme saada kannettua reput sisään siistiin asuntoomme kun jo ensimmäinen ylisosiaalinen ihminen tuli kertomaan Yhdysvaltojen koulutusjärjestelmästä ja siinä samalla eestiläisistä juuristaan.
Sen jälkeen jutulle tuli majoituskompleksin isäntä, joka oli ilmeisesti juhlinut koko päivän vieraansa syntymäpäiviä ja oli sen mukaisissa tunnelmissa. Oltuamme puolisen tuntia perillä, olimme saaneet kutsun meille täysin tuntemattoman ihmisen syntymäpäiville. Hikisenä ja väsyneenä pölyisestä bussimatkasta, tuntuivat kaikki muut mahdoliset ehdotukset paremmilta, kuin tuntemattomien, ylisosiaalisten amerikkalaisten syntymäpäiväjuhlat. Ruuan syöminen, pari lasia viiniä, suihku ja takapihalta raikaava live-bändi sai meidät toisiin aatoksiin. Hetken kuluttua olimme synttäreillä kuuntelemassa sangen hyvää kahden miehen bändiä.

Muutaman tunnin perusteella paikka vaikuttaa siltä kuin tänne olisi paiskattu nippu vanhoja jenkkejä ryyppäämään keskelle viidakkoa jotka ovat siinä sivussa rakennuttaneet itselleen isoja huviloitaan. Mielenkiintoista nähdä mihin homma kääntyy. Meneekö hermot joutuu jatkuvasti olemaan sosiaalinen eikä saa olla rauhassa? Onko Dominique ja Terry (ilmeisesti synttärisankari) sittenkin mukavia? Entä loput 10-20 yhdysvaltalaista?

Tällä kertaa varoitettiin skorpioneista. "Älkää pitäkö huoneiston ovea auki. Sisään voi tulla skorpioneja".

-Lee-

PS. Aamuisen rantavisiitin perusteella surffaus on kaikkea muuta kuin trendikäs nuorisolaji. Suurinosa rannalla olleista surffareista oli vanhempia setiä tai perheen äitejä lapsineen. Näin yhden nuoren.

Vielä yksi kuva Samaran auringonlaskusta

Synttäreiden juhlintaa

Playa Samara

Kuten aina, suunnittelu alkaa todenteolla meillä vasta sitten kun on pakko.  Viimeiset päivät Bonairella hätäpäissään yritettiin ymmärtää mihin tulla Costa Ricassa. Hinnat tuntuivat vähän hurjilta ja mielipiteitä tietysti oli paljon liikkeellä siitä, mikä olisi hyvä paikka olla ja aloittaa taas laikkarointi.

Varsinainen paikka vahvistui vasta ollessamme San Joséssa, kun saimme Pierre nimiseltä herralta vahvistuksen ja hyvän hinnan kämpästä Samaran kylässä. Olimme lukeneet, että Samara ei ole mikään varsinainen surffimekka, mutta aloittelijoille loistava, ja kaikki rannasta palveluihin kävelymatkan päässä. Sovimme, että maksamme ensin viikosta ja katsomme sitten. Kämpän buukkaaminen näkemättä pidemmäksi aikaa kun aina vähän hirvittää.

Kämppä osoittautui oikein mukavaksi, lämmintä vettä, siistiä, kiva piha ja ulkoilmakeittiö.

Playa Samara vaan osoittautui virhearvioksi. Ekana päivänä katselimme aaltoja, ja niitä ei käytännössä ollut. Ajattelimme kuitenkin sen olevani ohimenevä ilmiö. Varasimme tunnin seuraavaksi päiväksi. Kun aamulla seiskalta pamahdimme paikalle surffikoululle, Samurio, paikan omistaja ilmoitti, että aaltoja ei ole, joten lähdimme läheiselle Playa Camaronalille. Sinänsä reilu veto, koulu järkkäsi kuljetukset ja eväät ja pääsimme oikein hyviin olosuhteisiin aloittelemaan. Muut koulut jäivät lutraamaan mitättömiin pikkukuohuihin. Asiasta Samurion kanssa keskusteltuamme selvisi, että aaltotilanne on muuttunut merkittävästi vuoden 2012, yli seitsemän magnitudin maanjäristyksen jälkeen, jolloin maa nousi Samaran lahden edessä puolitoista metriä ja nosti riuttaa niin, että se estää aaltojen syntymisen. Ei käy kateeksi paikallisia surffikouluja, joita täällä taitaa olla yhteensä viisi.

Sen jälkeen joka aamu on toistunut sama kuvio, Playa Samaralla ei aaltoja, me vanha herra Carloksen pahaan Nissaniin ja Playa Buena Vistalle salsan soidessa täydellä volyymilla. Uskomatonta miten vanha Nissan etenee teillä johon ei edes maasturi riitä vaan tarvittaisiin ennemminkin mönkijä.

Ensimmäisenä aamuna olimme reissussa kaksin ja rannalle mentäessa on kahlaamalla ylitettävä joki, jossa varoitetaan krokotiileistä. Carlos ja Samurio kyllä vakuuttelivat, että yleensä krokot tulevat suistoon hengailemaan vain talvella, eli sadekaudella. Mutta jonkun koiran ne kyllä olivat syöneet ja välillä niitä oli meressäkin ja….

Eli ensimmäisellä kerralla jokea ylittäessä meitä keltanokkia hieman vilkuilutti sivuille.

Loppujen lopuksi päädyimme upealle rannalle, jossa meidän ja pelikaanien lisäksi ei ollut muita, paitsi myöhemmin kolme alastonta joogia ja paikallisia kalastajia. Aallot tuntuivat kivoilta ja samoin se, että pystyimme itsenäisesti menemään uudelle spotille ja saamaan jotakin aikaan.

Carlos tuli hakemaan melkein sovittuna aikana ja kaikki meni hienosti. Tosin saimme varoituksia jälkeenpäin myös rauskuista. Meressä on kuulemma parempi kävellä jalkoja laahaamalla, niin ei epähuomiossa astu rauskun päälle. Opittiinpa sekin.

Samaran kylä on sekoitus tico-lomakohdetta, (costa ricalaiset siis kutsuvat itseään ticoiksi) pohjois-amerikkalaisia perheitä ja eläkeläisiä, sekä eurooppalaisia reppureissaajia.

Kylä itsessään ei mitenkään sykähdytä, ranta on ihan upea, ruuhkaa ei todellakaan ole, vaikka high season menossa ja ruoka on hyvää. Ei kuitenkaan paikka, johon olisi pakottava tarve jäädä, varsinkaan kun niitä aaltoja ei ole.

Kattotelineet ovat yliarvostettuja. Laudat kiinnitetään oikeaoppisesti karkuremmeillä :-)

Varovasti, krokotiilejä!

Ensimmäinen ylitys keskellä olevalle särkälle ja sitten vielä toinen ylitys

Playa Buena Vista

Lee

Kaisa

 Keittiö ja kokki pusikossa

Auringonlasku Playa Samarassa

Täydelliset matkasuunnitelmat

Parin viikon reissuelämän jälkeen sitä alkaa tarkkailla itseään ja käyttäytymistään. Kun vaihdomme paikkaa Karibialta Costa Ricaan huomasin stressaavani hirveästi matkajärjestelyistä. 

Minua ahdisti, että Aruban hotelli oli liian kaukana keskustasta ja lentojärjestelyt menivät munilleen. Jännitin myös sitä, millainen Costa Rican eka rantakämppämme olisi. Olen niin tottunut työssäni siihen, että olen vastuussa matkakohteen, ravintolan, hotellin ja lentoyhtiönkin valinnasta, silloinkin, kun minulla ei oikeasti valinnan kanssa ole mitään tekemistä. Väistämättä tuli mieleen, että onko matkustaminen menettänyt työn kautta sen suurimman viehätyksen: etsimisen ja löytämisen ja spontaaniuden ilon.

Yhtäkkiä en muistanutkaan, että aikaa on, ja kaiken ei tarvi mennä oppikirjan mukaisesti, enkä ole suorittamassa mitään tehtävää kenellekkään.Vähän ontuvana vertauksena voisin verrata tilanneta siihen, kun opiskelin kirjallisuustiedettä ja huomasin että en pysty lukemaan kirjaa ilman hervotonta analysointia ja lukeminen loppui hetkeksi kun se alkoi jotenkin tuntua työltä.Yritän siis ottaa rennommin ja heittää matkatoimistomoodin romukoppaan.

San Josén saavuimme neljän maissa iltapäivällä, hotellissa oltiin viiden jälkeen ja jotenkin oli aivan täydellinen väsymys päällä. Raahauduttiin lähikuppilaan syömään ja se siitä.

Seuraavana aamuna oli vähän aikaa katsella kaupunkia, herättiin jo kuuden maissa ja käytiin varmuuden vuoksi hakemassa liput bussiin etukäteen. San José on selkeästi paikka, joka ei ihan ensituntumalta aukea, mutta ehkä muutaman päivän päästä jo sitä olisi toista mieltä. Luultavasti sinne päädytään vielä uudestaan ja silloin toivottavasti on virtaa vaikka salsaamaan. Tiedän että Lee varsinkin haluaisi sitä kovasti :)

Hotellissa oli koira nimeltä Lourdes ja vessan katossa reikä suoraan ulos, hinta/laatu-suhde oli loistava, patja hyvä ja kuumaa vettäkin oli saatavissa.

Viiden tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme sitten Playa Samaraan. Valitsimme paikan aika umpimähkään. Muutama pointti oli valinnan taustalla, muunmuassa se, että täältä löytyi järkevän hintainen majoitus ja ranta kuulemma olisi hyvä surffauksen aloitteluun. Meillähän tuota laikkarikokemusta on ihan vähän, Azoreilta, kahden vuoden takaa, joten pienet hitaat aallot kuulosti hyvältä.

Nyt meillä on sitten oikein sympaattinen pikkukämppä banaanipuiden siimeksessä ja ulkokeittio, jossa pesukarhut vierailevat öisin. Ensi yönä kyllä valvon.

-Kaisa

Because of my job I tend to be a true perfectionist what it comes to travel arrangements. It's kind of annoying, as I'm not working here, and I shouldn't get upset if something doesn't go as smoothly as I planned. So after a few days of stress, I decided I have to get more relaxed.

On our arrival to Costa Rica, we spent a night in San José and continued next day by bus to Playa Samara. So, here we are, by the Pacific, in the middle off banana trees with an outdoor kitchen visited by raccoons by night. Want to see them so I guess I have to stay awake tonight.

Valehtelijoiden klubin rekvisiittaa. Viikon kysymys:

Miksi tuohon laitteeseen tulee sähköjohdot?

Tuo musta on eristysteippiä.

Yksi San Josen linja-autoasemista ulkoa

Odotustila

Lipunmyynti

Vanha lauta, ei tuule ja yksi jalka puuttuu

Aina kannattaa lähteä. Oikeasti.
Esimerkkiä näytää Ceasar Finies jonka touhuja kuvasimme eräänä tuulettomana aamuna.

-Lee-

http://youtu.be/9vrIUQbkaAM

PS. Videon alussa näkyvää yksijalkaista miestä ei jalan puute estänyt purjelautailemasta :-)

Lyhyt lento ja hyvät suunnitelmat

Mukavat pari viikkoa tulivat täyteen Bonairella joten oli aika siirtyä eteenpäin. Meillä oli ollut iltaisin mukavasti aikaa tehdä selvitystyötä siitä miten pääsisimme edullisesti ja kätevästi siirtymään Costa Ricaan. Iloksemme huomasimme että sopivasti aikatauluja sovittamalla pääsemme viettämään vuorokauden Aruballa ennen kuin jatkolento lähtee Miamin kautta Costa Ricaan. Eri nettisivustojen kautta tehdyt vertailut tarjosivat edullisimman yhteyden Bonairelta Aruballe Tiara Airilla. Kamat reppuun ja aamulla lentokentälle. Lento Bonairelta Aruballe on naurettavan lyhyt, se kestää ainaostaan 40 minuuttia. Meillä olisi koko päivä kierrellä ympäri Arubaa ja sen rantoja. Hyvästellessämme hostellin puuhanaista Liannea, hän kysäisi, millä yhtiöllä lennämme Aruballe. Vastauksemme sai hänet sulkemaan silmänsä ja pudistamaan päätään.

Saavuimme ajoissa Bonairen vaaleanpunaiselle lentokentälle. Lennon oli tarkoitus lähteä kello 10.55. Teimme check in:in ja siirryimme turvatarkastuksen kautta lentokentän kansainväliselle puolelle joka kooltaan vastaa isohkoa suomalaista omakotitaloa. 

Meistä tuntui hieman oudolta, kun meidän lisäksemme kyseisellä lennolla ei näyttänyt olevan kuin kolme muuta matkustajaa, toki saattoi kyseessä olla joku aivan pieni kone. Lentoa ei myöskään näkynyt kentän infotaululla. Mutta eihän sitä aikatauluilla ennenkään ole lennetty. Yhdentoista jälkeen kurkkasimme netistä lentokentän sivuilta tilannetta ja siellä meidän lentomme kohdalle oli merkitty statukseksi: lähtenyt. Kun kyselimme asiaa Tiara Airin henkilökunnalta, he eivät tienneet milloin kone mahdollisesti saapuu Bonairelle, mutta olivat kyllä ihan varmoja, että se saapuu jossain vaiheessa. Kellon lähestyessä kahtatoista Tiara Airin henkilökunta tuli hakemaan meidät kansainväliseltä puolelta takaisin aulaan. Samalla meille tarjottiin myöhästymisen takia lounaat. Tiedustelut lennon tilasta tuottivat vastauksen:

- "Olemme yrtittäneet soittaa heille Aruballe mutta he eivät vastaa".

Lounaan jälkeen kello lähestyi yhtä. Alkuperäinen suunnitelma Arubaan tutustumisesta alkoi muuttumaan rennoksi iltapäiväksi Hotellin lähellä olevalla rannalla. Eihän Aruban hotellilta ollut kuin muutama sata metriä rantaan. Tätä suunnitelmaa varjosti se että lounaalla tehty internetin penkominen oli tuottanut huolestuttavia tuloksia koskien Tiara Airia. Heillä on ollut viime aikoina taloudellisia ongelmia ja sen takia myös ongelmia lentojen kanssa. Mutta Tiara Airin henkilökunta vakuutti meille että tällä kertaa ei olisi syytä huoleen. Aruballa kone on täynnä asiakkaita mutta kone vain vaati pientä huoltoa ennen kuin pääsisi matkaan. Koneen pitäisi olla Bonairella kello 14.00

Odottavan tunnit ovat pitkiä. Kello oli valunut yli kahden mutta konetta ei kuulunut eikä näkynyt. Tällä välin Tiara Airin pieni huoltotyö oli saanut hieman uutta väriä pintaan. -"Koneenne tulee varmasti mutta se on hieman myöhässä koska sen piti ennen Bonairelle tuloa lentää ensin Venezuelaan".

Miksi ihmeessä jos se oli täynnä ihmisiä jotka olivat tulossa Arubalta Bonairelle?

Tässä vaiheessa aloimme kokemaan suurta houkutusta lähetyä toista lentoyhtiötä jonka koneita olimme nähneet nousevan ja laskevan pitkin päivää. Kaisa saikin varattua meille InselAirin iltakoneeseen kaksi paikkaa. Uskomatonta mutta niitä ei kuitenkaan ei tarvinnut vielä onneksi maksaa ja saattoihan olla että Tiara Airin kone tulisi Venezuelasta, tai missä se nyt sitten lensikin, Bonairelle.

Puntaroimme että lunastammeko kalliit liput heti ilta koneeseen ja varmistamme siten seuraavan vielä kalliimmat jatkolennot Arubalta Costa Ricaan ja reklamoimme myöhemmin konkurssikypsää lentoyhtiötä ja yritämme saada heiltä rahat takaisin.

Odotellessamme aloimme jutella Arubalaisen tyypin kanssa, joka oli tulossa samalle lennolle. Mies kertoi tuntevansa Tiara Airin omistajan, ja yritti soittaa tälle, saadakseen jonkinlaisen arvion onko kone tulossa vai ei. Tosin hän itse sanoi puhelun olevan turha, koska ei kuitenkaan usko mitä omistaja sanoo. Sitäpaitsi, vaikka kone saapuisikin Bonairelle, se ei kuitenkaan olisi tae siitä että lentomme Aruballe toteutuisi. Tässä vaiheessa kello lähestyi kuutta. Ajatus mukavasta päivästä Aruballa oli muuttunut tilanteeksi jossa mietimme että pääsemmekö ollenkaan Aruballe. Kun InselAirin iltakoneen lähtöön oli aikaa reilu 1,5 tuntia, Kaisa sai Tiara Airin henkilökunnan maksamaan meille InselAirin lennot, maalaillen uhkakuvia kaikista dollareista joita menetämme, jos emme ehdi seuraavan aamun jatkolennolle.

Pääsimme InselAirin viimeisille paikoille kello lähtevälle lennolle Curacaon kautta Aruballe. Curacaolla oli vielä tunnin odotus ennen kuin pääsimme, parhaat päivänsä nähneellä, 14 matkustajan pikkukoneella Aruballe. Perillä Aruballa olimme kymmenen jälkeen illalla. Lentokentältä taksilla hotelliin ja illalliseksi pienet pussit sipsejä. Aamulla oli aikainen herätys ja lähtö kohti seuravaa kohdetta, Costa Ricaa.

Aruba olisi ollut kuitenkin ihan tyhmä paikka :-)

Kaisa & Lee

It wasn't actually so simple to leave Bonaire. Maybe it was because we really didn't want to, nor the guys in Tiara Air weren't much help.
Our plane was scheduled to leave at 10:55 to Aruba but we spent the whole day at the airport listening to different explanations why the plane still hasn't come. There was a moment when they had technical problems and then the plane was heading to Venezuela first. The only thing that mattered to us was to get to Aruba by next morning as our connecting flight would leave there to Costa Rica.
The day on the beach in Aruba turn to a day at the Flamingo Airport in Bonaire, but finally we got Tiara Air guys to book us to an InselAir flight in the evening via Curacao and all went well. 
Didn't see much of Aruba but guess it would have been a boring place anyway:)

 Bonairen lentokentän nimi on Flamingo

Päivän mittaan lentokentällä touhusi joukko sotilaita, mustia maastoautoja ja palokunta sekä traktorin kuljettaja joka ajeli edes takaisin kenttää.

Olut Curacaolla / Beer at Curacao

 Penkiltä näki kätevästi lentäjien touhuja.

Puolessavälissä lentoa ilmanvaihtosuuttimista alkoi tulemaan höyryä.

 Koneessa melkein mahtui seisomaan. 

Kun kuvan iso kaveri istahti koneen takaosaan nitkahti se hieman taaksepäin.

Lentokentän lisäksi tässä kuvassa on lähes kaikki mitä näimme Arubasta.

Donkey Sanctuary

Oli siis pakko pitää vapaapäivä, kun kunto eivätkä kädet kestäneet enää surffia. Ykkösetappimme oli Bonairen Donkey Sanctuary eli vapaasti käännettynä aasien suojelufarmi. Kun saarella ajelee, näkee väistämättä teiden varsilla vapaana eläviä aaseja, tai ennemminkin aasilaumoja. Aaseja tuotiin Bonairelle 1600-luvulla työjuhdiksi ja kun sitten edistys tuli kylään, aaseja ei yhtäkkiä tarvittukaan. Niinpä ne jätettiin oman onnensa nojaan kuljeskelemaan luontoon. Aasit eivät kuitenkaan olleet ihan sinut vapautensa kanssa Niitä kuoli paljon aliravitsemukseen, sairauksiin ja nestehukkaan. Niitä kohdeltiin kaltoin ja tänäkin päivänä ne joutuvat usein yhteentörmäyksiin autojen kanssa. Varsoja jää orvoiksi ja haavoittuneet eläimet kärsivät.

Marina Melis perusti suojelufarmin 90-luvun alussa. Hän häärää itse tilalla vapaaehtoistyöntekijöiden avustamana, missionaan pelastaa Bonairen aasit. Jossakin vaiheessa aaseja tuntui olevan liikaa ja niitä haluttiin ampua tai kuljettaa Haitiin syötäväksi. 

Marina sai kuitenkin projekteinensa aikaan sen, että näistä keinoista luovuttiin. Farmin alue on valtava ja siellä aasit saavat vapaasti elää laumoissa ja ne saavat ravintoa sekä tarvittaessa lääkintää. Hänen ajatuksiinsa kuuluu myös asukkaiden asenteiden muutaminen, koululaiset käyvät retkellä aaseja katsomassa ja oppivat kohtelemaan niitä hyvin.

Jos joku raportoi heille loukkaantuneesta aasista tai yksin jääneestä varsasta, vapaaehtoispatrolli lähtee paikalle ja tuo aasin farmille.

Vierailu on aika metka kokemus, farmilla voi ajella pieniä teitä pitkin ja aasit tulevat moikkaamaan laumoittain. Huomaa hyvin, että aasi on kotieläin ja kaipaa seuraa. Monet tulevat rapsutettavaksi. Farmilla on yli 400 aasia.

Aaseja voi tietysti adoptoida ja rahaa voi lahjoittaa, mutta projekti saa varoja myös saaren hallitukselta sekä pääsymaksuista.

Hauska paikka ja Marinasta huomaa kyllä, että hän on todella omistautunut aaseilleen.

http://www.donkeysanctuary.org

Saari on luonnostaan karu 

Yksi asukeista tekee tuttavuutta

Pupu-Aasi

Orpo Pikku-aasi joutui olemaan vielä omassa karsinassaan 

koska varaemoa ei ollut vielä löytynyt